Ajoittain elämässäni pelkään. Nyt, ihan juurikin ja pian - neljäkymmentä neljä vuotiaana- pelkoni ovat enää kovin pieniä. Ainakin ne ovat niin erilaisia,kuin joskus, ja vaikka vielä aika vähän aikaa sitten.
Muistan,kuinka ihan jostain kymppi ikävuodesta lähtien pelkäsin kuolemaa. Se lähti siitä,että äidin äiti kuoli . Arkku oli auki hautajaisissa, mutta minua ei päästetty jostain syystä katsomaan. Ajat olivatten erilaiset kuin nyt. Muistan kaikki ne vuodet, jotka niiden hautajaisten jälkeen heräsin aina ajoittain- kausiluonteisesti - omaan huutoni, hikoiluun ja suoranaiseen kauhuun. Heräsin juuri siinä unen kohdassa,kun multaa ropisi arkkuni päälle.
Meni oikeasti pitkään, ihan aikuisikään saakka, kunnes älysin, mistä tuo painajaiseni johtuu.
Niistä mummin hautajaisista.
Jos olisin saanut nähdä mummin,kuten olisin halunnut, niin ehkä olisin ymmärtänyt enemmän,enkä pelännyt niin paljoa.
Ymmärrän toki äitiäni, että hän halusi minua suojella, mutta päätös oli väärä.
Tämä kohta kulminoitui minulla,kun saattohoidin äitini itse tuossa viime vuoden maaliskuussa. Kun asuin äidin luona sairaalassa, ja katsoin,kuinka elämä valui pois. Lakkasi, ja loppui. Hävisi.
Sitä ei tarvitse pelätä. Pitää pelätä mitä ei tapahdu eläessä.
Enää vain pelkään,etten elä.
Lienen mielenvikainen, mutta nautin ajatuksistani kun palaan taaksepäin., ja kelaan. Nuorena pelkäsimme ( tai siis mie),että hiukset ovat huonosti . Todellisuus on sitä,että ajoittain ne sitä vaan ovat ja se päivä on menetetty. ( Ainakin minulla, ihan aina)
Pelkäsin,että naapurin Lissu ( tai wotever) on parempi,kauniimpi tai suositumpi kuin- mitä minä olen . Nyt, tässä kohden tuumaan, jotta aivan sama, telkkarista tulee muuten tänäään hyvä leffa. Kiva,kun kukaan ei soita- olen mielummin itsekseni. Ja tiedätkö,- Lissu luultavasti on hyvin paljon minua kauniimpi.
Se on muuten ihan varma nimittäin- ja todellista totta- ,että se Lissu- tai wotever on ainakin nuorempi,kuin mitä minä olen. Aika moni on jo. Sou, sanoisi tyttäreni- tai poikani.
Joskus pelkäsin,että olen ylipainoinen? Nyt muuten hieman olenkin . En pääse sitä tosiseikkaa pakoon, vaikka laskisin minkä tahansa laskurin kautta painoindeksiäni. Voin silti nukkua yöni, varsinkin, jos olen syönyt oikein hyvin illalla- ja varsinkin jotain huonoja hiilihydraatteja sisältävä ruokaa.
Se,että aamulla inhoan itseäni, se ei aiheuta pelkotiloja.
Pelkäsin yhtä ja toista, ehkä jopa kahtatoista.
Edelleen mielessäni on asioita, joiden toivoisin olevan toisin. Ne ovatkin, jos itse saan aikaan sen,että teen jotain asialle. En tiedä, onko minusta siihen. Ehkä? tai ei.
Mutta kuolema.
Enää en pelkää sitä. Kuten jo edellä totesin. Nyt haluan vain elää. Pelkojen poistamiseen tarvitaan paljon tukea ystäviltä, paljon aikaa juoda niitä aamumotillisia. Tarvitaan aikaa,että voi tuijotella itse itseään silmiin peilin kautta ja olla rehellinen.
Tarvitaan jeesusteippiä,eheyttävää syliä tai merkityksetöntä- tai jopa merkityksellistä seksiä. Mikä kenellekin sopii.
Olen yrittänyt monin eri tavoin myös huijata itseäni, ja ihan hetkellisesti olen jopa onnistunut. Se tie on vaan katkennut kovin lyhyeen. Tylsää.
Oikeat pelkoni tässä kohden kohdentuvat lapsiini, eivät itseeni. Heidän elämäänsä, heidän asioihinsa. Vaikka he ovat isoja, tunnistan yhä jopa melkein pakokauhun, joka maistuu suussa metallina. Niin minulle tapahtuu.
Omaan itseeni kohdistuvia asioita en pelkää.
Paitsi. Tunnustan.On ihan pakko,sillä tästä en ole koskaan pääsyt yli, en ole uskaltanut käsitellä tätä. Koskaan. Se on minun luurankoni. Ja se kaappi, jossa tämä on- on iso.
Tipahdan polvilleni jo ajatuksesta,että joku rikkoisi fyysisen koskemattomuuteni rajan. Tänä päivänä, kun maailma on hullu,eikä hurskas- ja
menneisyys mustia pilviä täynnä, tuo on ainoa asia, mitä pelkään.
Pyrin siihen,ettei pelko rajoita elämääni.
Ja siihen,että uskallan elää joka päivän, mitä minulle annetaan.
'' Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä?
Tommy Taberman
**************