Reipasta opintosyksyä on nyt takana jo kaksi viikkoa ja olen
tukehtua ärsytykseen aikuisopiskelijoita kohtaan. Ovatko tämän päivän aikuisopiskelijat nyt
sitä Saarikankaan lanseeraamaa pullamössösukupolvea? Vai missä on vika, kun
vaikuttaa siltä, että aikuisilta näyttäisi puuttuvan tyystin motivaatio, organisointikyky
ja ryhmätyötaidot? Kaikki on vaan täyttä paskaa ja mahdotonta toteuttaa, koska
edes kaikkia kurssikavereitakaan ei tunneta. Syksy toi mukanaan ryhmään uusia
jäseniä, apua! Miten siinä sitten voikaan tehdä ryhmätyötä, jos ei tiedä edes
toisen nimeä. Mitäpä jos kääntyisit ympäri ja kysyisit? Ryhmätöillä on
taipumusta edistyä paremmin, jos uskaltaa ensin vaikka katsoa toista varovasti
kulmien alta.
Oikeasti olen onnistunut tukkimaan suuni vaihtelevalla
menestyksellä. Jonkinlaisissa väleissä olisi pysyttävä, koska kuitenkin joudun
heidän kanssaan työskentelemään ainakin tämän vuoden loppuun. Pitäisi keksiä
rakentavia tapoja sanoa, että jokainen meistä on siellä täysin vapaaehtoisesti
eikä ryhmän motivoituneemmat jäsenet välttämättä edes kaipaa mitään perässä
vedettäviä. Jos oppikirjan hankkiminen
on jo niin suuri tehtävä, ettei siitä pystytä suoriutumaan, niin voisi olla
hyvä hetki miettiä, josko pitäisi ensin opiskella jotain ihan muuta. Jotkut
eivät pääse kirjastoon, toiset eivät suostu maksamaan kirjasta ja kolmannet
eivät vaan millään voi lainata kirjaa opiskelijakaverilta ja ottaa kopioita
tarvittavista sivuista, siitäkään huolimatta, että tietty määrä ilmaisia
kopioita kuuluu jokaiselle opiskelijalle lukukausittain.
Tosiasiassa ihmettelen syvästi, kuinka on mahdollista, että
jokainen näistä ihmisistä on ollut työelämässä jo ainakin kymmenen vuotta.
Pistää väkisin miettimään, että kuka tekee heidän työnsä? Ja toisaalta, koska
osalla heistä on monia satoja alaisiakin, niin kuinka se sujuu, kun
kurssikaverin nimen ja yhteystietojen kysyminen on mahdottomuus? Puhumattakaan
siitä, että saataisiin jotenkin jaettua tehtävät ja aikataulutettua niiden
tekeminen…
Haluan huomauttaa, että opintovapaalla ollessani olen
onnekas, kun pystyn siirtymään kokonaan nuorisoryhmän kelkkaan. Siellä meno ei
ole kuin lastentarhassa. Haluan myös esittää toiveen: jos ajattelet alkavasi
aikuisopiskelijaksi, niin mieti vielä uudestaan. Jos kerran olet jo omasta
mielestäsi urasi huipulla, niin mitä edes tekisit niillä papereilla? Miksi
tuhlaisit iltojasi opinahjossasi, jos arvosanoillekaan ei koskaan tule olemaan
mitään käyttöä? Työnantajille kuulemma riittää, että on paperit eivätkä edes
vilkaise arvosanojasi. Eikä niitä kyllä varmasti kiinnostakaan, jos aikoo jäädä
saman kaupan kassalle, josta on tullutkin. Ehkä meidän näkemykset uran huipusta
ei vaan ihan kohtaa.