maanantai 24. joulukuuta 2012

On yö.
Yksi puristaa unen läpi kainalossaan uutta pehmolelua. Toinen on nukahtanut kirjakasan taakse. Kolmas massuttaa hiukan, tyynyllä on tonttulakki. 
Piparit on jo melkein syöty, joulusiivo on muisto vain ja silti kaikki on tässä ja nyt. 
Vähän ruttuinen latvatähti katsoo meihin kahteen.
On jouluyö.
Juhlayö.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Aatonaatto

kaikki on valmista joulun tulla
olen siellä missä haluan
juuri sellaisena kuin haluan
tärkeimpieni kanssa
ja valmiina

lauantai 22. joulukuuta 2012

kietoudun vahvan naisen viittaani
en anna minkään minua häiritä
piilotan sotkut nurkkiin
ja laulan kovalla äänellä iloisia lauluja

perjantai 21. joulukuuta 2012

pimeä kiskoo minua puoleensa
kutsuu alakuloon
vaikka kuinka yritän katsoa ohi
nähdä satatuhatta tähteä

torstai 20. joulukuuta 2012

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Katson paimenten nuhasta sierrettyneitä neniä ja pyyheliinapäitä. Käsissä olevilla koukkupäisillä kepeillä käytiin takahuoneessa hetki sitten yleviä ritaritaisteluita.
Taivaallisella sotajoukolla on sukkahousut krympyssä nilkkojen ympärillä ja sädekehät vinossa punaisten hiuspompuloiden päällä.
Yksi paimenista tuulettaa voitokkaasti.
Kohti Betlehemiä vaeltavat myös Maria ja Josef, niin kuin silloin kauan sitten, kokonaan toisena aikana ja toisessa paikassa.
Seurakuntasalin piano lyö tutut alkutahdit.
Rivillinen taaperoita laulaa täyttä kurkkua "eee-oo-eeee-eee-ooo"

tiistai 18. joulukuuta 2012

tänään minua naurattaa
pakkasenkeveä lumihiutale kaulahuivillani
minua naurattaa
kassajono kaupassa
joulukorttipino postilaatikossa
ikkunoiden valot pimenevässä illassa

tänään minulla on kaikki aika maailmassa
ja minua vain naurattaa

maanantai 17. joulukuuta 2012


Minulla ei ole
tarpeeksi aikaa
tarpeeksi rahaa
tarpeeksi kärsivällisyyttä
tarpeeksi energiaa
tarpeeksi voimia
tarpeeksi hyvyyttä

Olenko itselleni kiukkuisempi siitä
ettei minulla ole tarpeeksi
vaiko kiitollisuuden puutteesta?
Minulla on kaikkea kylliksi.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Kolmantena adventtina

Koska olen muualla sunnuntaiaamuna, julkaisemme tämän sunnuntain luukun  jo etukäteen.

Taapero puristaa kuolaisessa nyrkissään tahmeaa piparitaikinaa. Sitä on hierottu pöytään, lattiaan, hiuksiin, rasvaa joka puolella.
Mausteiden tuoksu keittiössäni on melkein sietämätön ja silti niin hyvä.

Vähän vanhempi on askarrellut.
Tonttujen kilikellojen paikalla isot liimatiplut, kuinka kauan kestää ennen kuin ne kuivuvat?

Tiedän että nypin taikinaa maton poimuista vielä viikkojen päästä, kerään paperisilppua nurkista.

Aion muistaa nämä onnelliset onnekkaat päivät.
Vielä sittenkin kun sen kuolainen nyrkki on kasvanut vahvaksi taitavaksi kädeksi, kun liimatiplut askartelussa ovat kuivuneet ja kun minä mahdun sen kainaloon.
Silloin minä muistan.

Lauantaina


Siinä yhdessä lapsuuden joulukirjassa "Saku leipoi neljätoista pipariporsasta ja Naku yksitoista".
Minä aina mietin että miksi ne porsaat ovat jotenkin parempia kuin muut?

Sitten tuli taaperon ensimmäinen joulu. Ja joululaulu.
"siinää ja miinää, siiinäää ja miiinäää" - pieni pulleroinen sormi osoittamassa vuoroin äitiin, vuoroin itseen. Taisi käydä väliin nenässäkin vähän.
Ovathan ne porsaat parempia kuin muut.

perjantai 14. joulukuuta 2012


Keitä kaikkia tänä vuonna muistan kiitoksin?
Sitä opettajaa jonka kanssa alkuvuodesta kinasin?
Talonmiestä?
Bussikuskia joka aamuisin tervehtii iloisesti?
Terveydenhoitajaa joka näki kuinka väsynyt olen?
Lehdenjakajaa, kaupan kassaa, harrastusten ohjaajia?
Työkavereita? Yhteistyökumppaneita?

Ja millä muistan?
Kukkasilla, korteilla, leipomuksilla?
Montako hyasinttia mahtuu opettajan kotiin?
Montako laatikollista suklaata syö jumpan vetäjä?

Hyllyyn jää yksi kiitos.
Se on itselleni: siitä hyvästä että taas olen sietänyt itseäni,
jaksanut itseni kanssa taas yhden paremman vuoden.

torstai 13. joulukuuta 2012

joulukranssi on paloturvallisuusriski sanoi naapuri
ei varmasti ole sanoi palomies
joulukranssi on ruma väitti lapsi
naapurilla ainakin on nätimpi
no eihän se samalta näyttänyt kuin siinä kiiltäväkantisessa lehdessä
mutta on se ihan hyvä sittenkin.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012


tiptap
satajayksi pientä kiukkuista tonttua
laulavat riitasointuisesti
tiptap ja porsaita äidin
joulun tähti on ehdoton,
pohja loimujaan viskoo
joulupuukin rakentamatta.

Niin syvään hengitän: suo mulle maja rauhaisa,
on siellä sijansa enkeleillä.
Kuuletko: hiljaa kellot kajahtaa?

tiistai 11. joulukuuta 2012


Silloin ennen kauan sitten oli
aina
kesällä kuuma ja paljaat varpaat.
Ja jouluna ihan
aina
oli lunta ainakin napaan asti.
Pilvissä oli kultainen reunus ja tähdet näkyvillä joka yö.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Tänään olen itselleni rakas
Punaiset villasukat
Nuhjuinen aamutakki
Mukillinen kuumaa mehua
Tummaa suklaata
Lempiohjelma
Tänään olen itselleni rakas

sunnuntai 9. joulukuuta 2012


Kysyn,
yhä uudestaan kysyn
onko olemassa mitään vastausta
siihen kysymykseen jota en edes osaa sanoiksi muotoilla

lauantai 8. joulukuuta 2012

Parhaat piparkakut

300 g voita (loppu kaupasta)
3 dl sokeria
3 dl siirappia (jähmettynyt purkkiin)
15 dl vehnäjauhoja (en jaksanut kantaa kotiin)
kanelia, neilikkaa, inkivääriä, pomeranssinkuorta, ruokasoodaa...

...ja paskat.
Se taikina on ihan hyvää suoraan kaupan paketista.
Jäisenä.

perjantai 7. joulukuuta 2012

kaikki nämä vuodet
- minun vuoteni -
äidin korurasiassa tallessa.
Muistan äidin sylin.

Nyt se on minulla
hyllyssäni
siinä äidin rasiassa.
Muistan äidin sylin.

torstai 6. joulukuuta 2012

liian lihava
liian laiha
vääränvärinen puku
liikaa röyhelöä
littana tukka
allit
miten se nyt noin hymyilee hampaat irvessä
liian lihava
...sieltäkö minä arvostukseni haen, muiden kautta?

Enkö kuitenkin siitä matkasta jonka olen kulkenut
tähän asti
tullakseni siksi joka olen?

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Joulukuun viidentenä


Ihan varmasti kuulin tontuntossun tänään!
Tämä päivä on punaista ja kultaa
kaunis ja vahva katsoo peilistäni,
viskaan sille moiskahtavan lentosuukon.



Sielussani soi riemu niin että melkein sattuu

Tämä päivä on punaista ja kultaa.

tiistai 4. joulukuuta 2012

maanantai 3. joulukuuta 2012

Joulukuun kolmas



Pusken päin tuulta
hartiat kyyryssä, nenä punaisena
kassissani tarjouslanttu ja maitolitra
- miksi ihmeessä kaikki tämä?

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Ensimmäinen adventtisunnuntai


Tänä vuonna en kiirehdi sitä, mikä tapahtuu itsestään.
Vain sen mitä todesti haluan, teen.
Ja joka ilta otan nokoset sohvannurkassa!

lauantai 1. joulukuuta 2012

Joulukalenteri

Meillä on Kahvitauon oma joulukalenteri.
Kuvat alle kirjoittaneen, ja tekstit Kinttupoluilta.



Sukkasillani, kädessäni puoliksi juotu, jo jäähtynyt mukillinen
                                  Lupaan itselleni: olen läsnä tässä hetkessä.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Kun on aikaa

Minulla on näinä aikoina pakottava tarve puhua ihmisistä. Pohdin paljon ihmisiä, tapaamisia ja kohtaamisia. Eroja. Niiden merkitystä. Kasvamista tässä elämässä. Mietin jopa kohtaloa, johdatusta- miksi sitä nyt sitten  nimitetäänkään.
Mietin päiviemme määrää, ja tapaa, jolla ne käytämme.
Miksi? Ensinnäkin siksi, että minulla on aikaa siihen. Koska asun nyt yksin, minulla todellakin on aikaa siihen. Pohtimiseen. Siihen,että istun  vaikkapa puoli tuntia käsi poskella lasittunein silmin ja tuijotan ''ei yhtään mihinkään''
Että haahuilen kaupungilla, tai halailen puuita ollessani koiran kanssa ulkona. Aikaa on.
Mietin,kuten toisenkin blogini puolella, tuota yhteyttä- joka joko on, tai ei. Joka  voi olla niin hämmentävä, syvä ja selvä- että se salpaa melkein hengityksen,kun sen ymmärtää.
Kun yhtäkkiä ymmärrät lukevasi toista, jopa tuntematonta ihmistä- kuin avointa kirjaa.
Näkeväsi sieluun asti,aistivasi toisen tuskan, kivun ja onnellisuuden tai sen toisen puolen määrän. Vaikka hän kertoisi sinulle sanoissaan muuta, näet- miten asia on.
Tämä on hämmentävää,sillä tätähän ei todellakaan tapahdu kaikkien ihmisten kanssa, vain niiden - joiden kone käy samalla kierroksella kuin sinun omasi.
Mitä enemmän tätä mietin, sen  hienommalta minusta tuntuu. Tätä on hämmentävä tajuta itsekään,  ja jopa hieman typerä lauseiksi kirjoittaa. Minulle se kertoo siitä,etten anna enää elämän mennä hukkaan. Hukkaan ihan itseltäni.Kertoo siitä, että vauhti alkaa olla riittävän hiljainen ja sen, että haluan, jaksan ja voin olla kiinnostunut muusta, kuin itsestäni, Hyvinvoinnistamme, jaksamisestamme. Kaikesta siitä, mikä vaan on meitä vuosikaudet pitänyt otteessaan.
Ohimennen mieleen tulleet ajatukset tässä vuosien saatossa, ja nopeasti kohdatut ''entäs sitten jos'' asiat - tai jopa ihmisetkin -onkin mahdollisuus kokea oikeasti.
Kun on aikaa.
Kun itse on ehyempi.
***
Elämä käy aina vain ehyemmäksi, mitä pidemmälle kulkee.
Pidän siitä.
Kun on aikaa.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Pimeys

On taas mustaa.
Huhtikuuhun, ja siihen,että räystäät tippuvat- on valovuosi.
uusien kevätvaatteiden miettimiseen, ostamiseen- vieläkauemmin.
Vaikken ehkä enää masennu yhtä helposti,kuin aikaisemmin, niin tämä alkava pimeys, mustuus ja valon katoaminen elämästä saa aikaa paljon. Moni asioista ei vaan ole ihan positiivinen.
Mielen madaltuminen on huomattavissa, ei ehkä enää huomattavaa- silla vastaan tappeleminen oikeasti auttaa.
Pimeänä aikana pakollinen, ja joka päivä tapahtuva itensä huolitteleminenkin on yksi keino.
Hiukset,meikki,vaatetus.
Jos ulkomuoto on samankaltainen, kuin pään sisällä oleva sekamelska, niin hyvä ei seuraa tästä.
Harrastustoiminnan lisääminen ( sohvalla makaaminen ja suklaa) kuulostaa hyvältä, mutta jos menee överiksi, niin lopputulos on raskas sekin ja vaatii toimenpiteitä. Sekin voi masentaa ja kääntyä itseä vastaan.
Vaikken manaa piruja akkunaan, epäilen silti, että tämä jakso tulee olemaan hankala, ja ihan vain menneen kesän takia.
Varastoon ei paljon jäänyt paukkuja, kun kesä meni pettymystä sulatellessa,kun lämpöä oli kovin naftisti. Valoa saman verran.

Miten voi paleleva sisävesien kasvatti innostua jääkaudesta ja nähdä elämän hyvänä, ja aikaiset aamut kauniina tästä eteenpäin seuraavta- vaikkapa seuraavat viisi kuukautta.
VIISI! 
Mitkä vitamiinit hankin tuohon pöydälle kauniiseen riviin,kuinka järjestelen vaatekaappini,että käytössä ovat mieltä nostattavat vaatteet?
Vaatteen väritys on kuitenkin aina musta, otti mistä päästä tahansa. revi siitä pirteyttä sitten.
Hankinko  otsalampun itselleni,että maailma edes edessäni näyttäää paremmalta,kauniimmalta- kirkkaammalta? 
Pitääkö minun olla ajattelematta koko asiaa?
Mutta jos mietin tuota asiaa paljon, toivon löytäväni keinon, että pääsen tästä pimeydestä joskus pois, ja elän koko pimeän ajan ihan jossain muualla.
Lämpimässä.
Kuinka te tästä pimeästä ajasta selviätte?
Kuka tästä oikeasti nauttii, ja osaa löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää?

perjantai 5. lokakuuta 2012

Musta hetki ja aukko

Olen joutunut nyt muutaman päivän aikana tässä miettimään omia pelkojani, ja kohtaamaankin osan niistä.
Ehkä jopa sen kaikkein pahimman,luulen ma.
Olen joutunut pelkäämään oman lapseni puolesta.
Se on isopelko se.
Avaruuden musta aukko ei ole kokoluokassaan tämän kaltainen ollenkaan. Tämä vie kaiken mennessään,eikä päästä irti otteestaan.
Kun oksennus maistuu suussa, ja kymmenennen kerran käy vessassa, ja  kun vanne alkaa puristaa päätä ja pahoinvointi lisääntyä. Kun tapahtumat osuvat aina pimeimpään yöhön ja epätietoisuus ja osin mielikuvituskin ottaa vallan, niin aikuinenkin on aika heikoilla.
Vaikka ihminen järjellä perustelee, niin tunne ajaa aina ohi,kun on kyse lähiomaisesta.
Kun poliisille tekee virka-apupyyntöä alkaa todellisuus olla jo aika karua.

Kun kaupungin läpi ajaa kymmenettä kertaa,kun miettii veden ääriä, rantoja, reittejä.  Kun tytär ystävineen ajaa aukiolevia paikkoja läpi pojan valokuvan kanssa läpi ja kyselee. Tuttavia,ystävä,paikkoja. Kun tajuaa,että niitä ei ole.
Pojallani ei ole mitään paikkaa, minne menä.
Ei yhtään ystävää, jonka luokse voisi mennä.
Sekin on karu totuus,kun se valkenee.
Pojalla on koti, mihin hän  oli hakeutumassa.
Minun luokseni.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Vaikeuksien,hankaluuksien,riitojen ja erimielisyyksien jälkeen poika oli tulossa kotiin.
Näki kodin paikkana, jossa hän on turvassa ja jonne hän uskaltaa tulla.
Kaikkien näiden vaikeuksien ja hankaluuksien,tehtyjen tekojen ja opetettujen asioiden, pelkojen,epävarmuuksien ja epäonnistumisten jälkeen tuo asia on paras palkinto, minkä olen koskaan saanut.
Jotain olemme tehneet toikein, jotain sellaista, mikä ei ehkä häviä.
Perusluottamus on olemassa, ja se ei ole pieni asia se.
Poikani luottaa minuun.

Minun suurin pelkoni on maailmassa se,että lapsille tapahtuu jotain, jotain, mikä säädettyä ei elämässä ole.
Vakavalle sairaudelle,ehkä tapaturmallekaan emme voi mitään- mutta  pelko,jonka epätietoisuutena joudumme kohtaamaan, on jotain sellaista -mikä saa  oman mielen ritisemään.
Pelko tekee meistä heikompia ja vahvempia.
Pelko tekee  meistä haavoittuvaisia.
Mitäkö minä tällä halusin sanoa?  En tiedä. Ehkä halusin jakaa vain tarinan, jolle ei tuntunut olevan onnellista loppua toisssayönä. Joka kuitenkin päättyi hyvin, ja antoi uskoa tulevaisuudelle ehkä enemmän taas kuin moni muu tapahtunut asia.
Kaikesta huolimatta.
Tämän tapahtuman jälkeen näen monen asian paljon kirkkaampana, monen oman toimintamallini ei-niin- toimivana ja haen voimakkaasti itse muutosta niihin, että voin auttaa omaa läheistäni,lastani paremmin ja tukea hänen kasvamistaan ja kuntoutumistaan oikeammin.
Minä jaoin sinulle suuren pelkoni, mustan hetken ja aukon elämässäni. Haluatko sinä jakaa omasi?



perjantai 21. syyskuuta 2012

Ei pahalla mut tahallaan


Reipasta opintosyksyä on nyt takana jo kaksi viikkoa ja olen tukehtua ärsytykseen aikuisopiskelijoita kohtaan.  Ovatko tämän päivän aikuisopiskelijat nyt sitä Saarikankaan lanseeraamaa pullamössösukupolvea? Vai missä on vika, kun vaikuttaa siltä, että aikuisilta näyttäisi puuttuvan tyystin motivaatio, organisointikyky ja ryhmätyötaidot? Kaikki on vaan täyttä paskaa ja mahdotonta toteuttaa, koska edes kaikkia kurssikavereitakaan ei tunneta. Syksy toi mukanaan ryhmään uusia jäseniä, apua! Miten siinä sitten voikaan tehdä ryhmätyötä, jos ei tiedä edes toisen nimeä. Mitäpä jos kääntyisit ympäri ja kysyisit? Ryhmätöillä on taipumusta edistyä paremmin, jos uskaltaa ensin vaikka katsoa toista varovasti kulmien alta.

Oikeasti olen onnistunut tukkimaan suuni vaihtelevalla menestyksellä. Jonkinlaisissa väleissä olisi pysyttävä, koska kuitenkin joudun heidän kanssaan työskentelemään ainakin tämän vuoden loppuun. Pitäisi keksiä rakentavia tapoja sanoa, että jokainen meistä on siellä täysin vapaaehtoisesti eikä ryhmän motivoituneemmat jäsenet välttämättä edes kaipaa mitään perässä vedettäviä.  Jos oppikirjan hankkiminen on jo niin suuri tehtävä, ettei siitä pystytä suoriutumaan, niin voisi olla hyvä hetki miettiä, josko pitäisi ensin opiskella jotain ihan muuta. Jotkut eivät pääse kirjastoon, toiset eivät suostu maksamaan kirjasta ja kolmannet eivät vaan millään voi lainata kirjaa opiskelijakaverilta ja ottaa kopioita tarvittavista sivuista, siitäkään huolimatta, että tietty määrä ilmaisia kopioita kuuluu jokaiselle opiskelijalle lukukausittain.

Tosiasiassa ihmettelen syvästi, kuinka on mahdollista, että jokainen näistä ihmisistä on ollut työelämässä jo ainakin kymmenen vuotta. Pistää väkisin miettimään, että kuka tekee heidän työnsä? Ja toisaalta, koska osalla heistä on monia satoja alaisiakin, niin kuinka se sujuu, kun kurssikaverin nimen ja yhteystietojen kysyminen on mahdottomuus? Puhumattakaan siitä, että saataisiin jotenkin jaettua tehtävät ja aikataulutettua niiden tekeminen…

Haluan huomauttaa, että opintovapaalla ollessani olen onnekas, kun pystyn siirtymään kokonaan nuorisoryhmän kelkkaan. Siellä meno ei ole kuin lastentarhassa. Haluan myös esittää toiveen: jos ajattelet alkavasi aikuisopiskelijaksi, niin mieti vielä uudestaan. Jos kerran olet jo omasta mielestäsi urasi huipulla, niin mitä edes tekisit niillä papereilla? Miksi tuhlaisit iltojasi opinahjossasi, jos arvosanoillekaan ei koskaan tule olemaan mitään käyttöä? Työnantajille kuulemma riittää, että on paperit eivätkä edes vilkaise arvosanojasi. Eikä niitä kyllä varmasti kiinnostakaan, jos aikoo jäädä saman kaupan kassalle, josta on tullutkin. Ehkä meidän näkemykset uran huipusta ei vaan ihan kohtaa.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Miksi se maksaa ja mikä siinä maksaa?

Tulin lauantain viikkoruokaostoksilta kotiin ja valehtelematta lapoin ruokaa jääkaappiin ja muihin kaappeihin ainakin vartin yhtä kyytiä. Kasseja ja nyssäköitä oli varmaan kymmenen.

Sen jälkeen istuin kylmän tuskanhien vallassa lukemaan kassakuittia. Sekin oli kevyesti kyynärän mittainen ja alareunassa pilkun edessä oli kolme numeroa.

En osta ekoa, reilua tai luomua - ainakaan ensisijaisesti. Kotimaista avainlippua, sydänmerkittyä ja joutsenta kyllä.
Ostan pääsääntöisesti keskihyviä peruselintarvikkeita: en kalleimpia, mutta en myöskään tietoisen säästäväisesti kaupan omia merkkejä. Ostan tuotteita jotka tiedän maistuviksi ja hyviksi, joissa on hinta-laatusuhde kohdallaan ja joista on helppo jatkojalostaa viisihenkisen perheen viikon ruokia.
Leivon ja laitan itse jos jaksan, ehdin ja osaan.
Säilömisen ilon olen tilanahtauden takia ilomielin luovuttanut keskusliikkeille: en pakasta tai hilloa, vaikka se tiettyä tyydytystä ehkä tuottaisikin. Ja varmasti myös säästöä.

Tuijotin kassakuitin loppusummaa ja mietin syömisiämme.
Karkeasti ja äkkiä laskien pääsisimme ehkä juuri ja juuri kaksinumeroisiin viikko-ostoksiin jos
- emme söisi pakastemarjoja, emme söisi hedelmiä, emme söisi laatulihaa, vaan vaihtaisimme pääsääntöisesti sika-nautaan (ja uskokaa pois, sitäkin käytän!). Jos vähentäisimme maitotuotteiden kulutuksen puoleen, jättäisimme kauppaan sellaiset herkut kuin oliiviöljy, kotimaiset tomaatit (varsinkin talvikaudella), vihreät salaatit.

Pohdin, onko pienellä budjetilla mahdollista ruokkia tällainen pieni suurperhe terveellisesti ja monipuolisesti? Onko vähävaraiselle mahdollista syödä terveellisesti, vai johtaako pienituloisuus väistämättä epäterveellisiin valintoihin?
Millaisista asioista on mahdollista säästää ilman että maku ja laatu kärsivät?
Ovatko luomu ja reilu vain rikkaiden etuoikeuksia?

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Älä pelkää puuttua

Koska kirjoitn jo toisaalla, ja aihe on pureksittava, toimin tällä tavoin. Kipeydestä huolimatta asia on jakamisen arvoinen, kirjoittamisen ja pohtimisen arvoinen- vaikka oksennus suussa maistuukin.
Mitä sinä voit tehdä?
Mitä minä voin tehdä?
Tehdä,koska  on oikein.
Tänä päivänä, onko todellakin mahdollista,että lapset kuolevat, koska me vanhemmat surmaamme omat lapsemme.
Pahoinpitelemme puolustuskyvyttömän.
Ja järjestelmä, läheiset,omaiset eivät puutu.
Pääse puuttumaan.


torstai 23. elokuuta 2012

Kuinka purkaa tukahdutettuja tunteita


Eräässä yhteydessä minulle todettiin, että minussa on paljon tukahdutettua tunnetta ja ajatusta, eikä kanavaa niiden purkamiselle. Niin totta. Tunnen sen painon ja puristuksen jokaisessa solussani. En vain tiedä, mitä tehdä. En edes välttämättä tiedä, mitä ne tunteet ovat. Tiedän ja tunnen vain, että jotain on ja paljon, eikä se löydä tietä ulos. Mitä siis tehdä?

Koen yhdeksi peruspiirteekseni luovuuden. Tämänhän pitäisi olla erinomainen keino tunteiden ja ajatusten kanavoimiselle. Miten luoda sille suotuisat puitteet nykyisessä elämäntilanteessa, jossa jo nyt tasapainottelen kahden täyden maailman välissä? Tarvitsen aikaa ja rauhaa päästäkseni siihen flow-tilaan, jossa tunteet ja ajatukset lähtevät purkautumaan ulos muodossa tai toisessa. Mieluiten se olisi se aamu, jolloin olen kaikin tavoin parhaimmillani, avoimena.

Musiikki. Sen kuuntelu, siihen uppoutuminen. Se jäi todella pitkäksi aikaa unholaan ja on vasta nyt tulossa takaisin. Havahduin siihen keväällä yhdellä keikalla. Musiikki on aina toiminut jonkinlaisena tulkkina ja väylänä tunteilleni. Mutta sekin tarvitsee oman tilan ja rauhan. Kuulokkeet korviin ja vetäytyminen omaan kuplaan.

Tunteet ja vastakaiku niille. Yhdessä jaetut tunteet.

Annoin tämän tekstin tulla tähän sen ihmeemmin miettimättä ja taisin juuri oivaltaa jotain. Enkä pysty kirjoittamaan enempää juuri nyt.

Olisi mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia ja kokemuksia tukahdetuista tunteista ja kuinka ne saa ulos.

lauantai 18. elokuuta 2012

Ylikävely

Olen tässä kesän aikana puuhannut paljon miehisiä asioita. Kohdannut paljon ihmisiä- miehiä pääsääntöisesti- ja ollut heidän kanssaan tekemisissä  noin kuin työnjohtaja-alainen asetelmassa.
Minä työnjohtajana.
Ohoh.
Kyllä, niin on pässyt  käymään.
Olen tutustunut rakennusmaailman saloihin, ja tullut hyväksytyksi oman itsenäni, näkemyksineni.
Mutta valitettavasti myös tullut ylikävellyksi ja vähätellyksi, ja tämä siksi-koska olen nainen.
Olen oppinut olemaan hyvinkin torpakka, ja suututtanutkin erikoisalojen miehet viemällä roskasaavit viereensä- ja kehoittanut ihan itse siivoamaan jälkensä.
Kääk.
Olen raivostuttanut miehet muistuttamalla jo ennaltasovituista aikatauluista, ja vaatinut pitämään niistä kiinni.
Olen hakenut tavaraa, ,kohdannut ylimielisyyttä- ja väheksyntää. 
Olen myös saanut olla hyvinkohdeltuna ja tasavertaisena raksa-apulaisena. Apuani on kiitetty.

Kulunut aika on opettanut paljon siitä, mitä ja miten edelleenkin tietyssä kohdin naiseen suhtaudutaan,kun nainen onkin käskynantajan paikalla. Tärkeän kriisitilanteen kohdalla olen ottanut puhelun omalle päällikölleni, joka on asian selventänyt, kun ei ole mennyt perille. Pomoni on mies. Kyllä- olen joutunut osan käskyistä kierrättämään sieltä.
Kertonut tilanteen, ja saanut vauhtia tapahtumaan tuolla tavoin.
Sama asia,jota minä en saanut läpi, meni toki läpi- kun isopäällikkö niin sanoi.
Eikö typerää? Ja mitä se kertoo niistä ihmisistä, jotka ovat käskyjä vastaanottavalla puolella? 

Hassua,vaikeaa ja hankalaa.
Eikö jo ymmärretä- että se,kuka maksaa laskun,sanelee ehdot?
Minun mielestäni tämä on niin simppeliä. Todella simppeliä.
Mutta ei.
Tämä, mitä edelleen ajoittain esiintyy,että joku toinen kokee olevansa osaamisensa kanssa ja sen kautta  parempi kuin joku toinen- saa minut suuren hämmennyksen valtaan. Siis mitä ihmettä?
Ehkä sydänkirurgilla voisi olla siihen oikeus,aivokirurgilla ( ja heilläkin vain ammatillisen osaamisensa kautta)- maailmankuululla onkologilla, tai jollakulla- mutta että sähkömiehellä.
Putkimiehellä.
Laitetaanpa nyt hieman tätä taas oikeisiin mittasuhteisiin!

Mitä olen oppinut? Ensikerralla käytän naismaalaria. Ehdottomasti.

Tasa-arvoinen yhteiskunta. Raja-aitojen rikkoutuminen. Mies ja naisalojen sekoittuminen. Ammatillinen arvostaminen sukupuoleen katsomatta. Siitä riippumatta? Voisiko tällaisia asioita esiintyä enemmän?
Voisivatko ihmiset arvostaa toinen toisiansa? Ihmisinä vain , ammateista ja  yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.
Eikö ihmisen ainoa arvo ole kuitenkin se, mitä ja miten hän kohtelee muita ympärillään?

Siunattu kahvitauko ja mahdollisuus ajatuksen pilkkoiseen pienemmäksi.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Itseensä sijoittamisen vaikeudesta

Miksi se on niin käsittämättömän vaikeaa - itseensä sijoittaminen nimittäin? Olipa sitten kyse ajasta tai muusta resurssista.
Vakaasti olen sitä mieltä, että kun keho voi hyvin, voi mielikin hyvin. Ja kun äiti voi hyvin, on koko perheellä parempi olla.

Kampaajallakäynnin jälkeen on niin mukava ja hemmoteltu olo.
Ja syyllisyys, koska nekin rahat olisi voinut laittaa... no, johonkin.

Lenkille ei meinaa päästä ensinkään, ellei ensin siivoa, leiki intensiivisesti, laita tonnikaupalla ruokaa ja keksi ohjelmaa. Lenkki kuristuu puoleen tuntiin - jos ne vaikka kuolevat nälkään ihan näillä sekunneilla?

Kesken innostavan lukuhetken - haastava ja kiinnostava kirja - on ihan pakko nousta pyyhkimään pölyjä tai viikkaamaan pyykkiä. Jos vaikka tulee äkillinen pyykkihätätilanne.

Miksi sen tunnustaminen että oma hyvinvointi on tärkeää, saa olon tuntumaan siltä että riistää joltain toiselta - kun asiahan on täysin päinvastoin?
Ja miksi ihmeessä itseen sijoittaminen on niin äärettömän vaikeaa?
Miten muut siitä suoriutuvat, vai olenko minä ainoa?

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Kakkua, olkaa hyvä.

Koska, toden totta- ylläpito viettää tänään syntymäpäiviä- tarjotaan täällä kakkua. Eikä mitä tahansa kakkua, vaan tätä.
Lämpimästi suosittelen. Ystävä tuota on minulle tehnyt, itse olen huono makeiden leipoja.

Jos minä joutuisin nyt kuitenkin i se leikkimään ajatuksella,että millainen kakku olisin, mikä minua kuvaisi parhaiten, sanoisin,että paksu.
Monikerroksinen.
Runsas.
Kerrokset kertovat jo eletystä elämästä , ja luonteen moninaisuudesta.  Siitä,että elämässä on niin paljon kaikkea. Minussa on paljon ja minulla on paljon.
Osin ehkä joku aika yllätyksetön, mutta kirpeä.  Minähän rakastan tätä arkea, olen siinä kohden yllätyksetön ja tylsä, mutta pyrin siihen,että luonteessani oleva särmä säilyy, ja mieli olisi yhä ja vielä terävä. Aina.

Sekoitus  montaa erilaista täytettä- ja jopa pohjat,kerrokset voisivat olla miksaus monesta. Sellaistahan elämä nimittäin on. Paljon kaikkea, joiden tulee ja kuuluu sekoittua. Makujen pitää toimia yhdessä- vaikka ensi alkuun tuntuisi mahdottomalta.
Kakussa  voisi olla jotain, joka kertoisi rohkeudesta.
Suklaa ei, mutta paljon kotimaista marjaa, ja sekoitus kermaa ja rahkaa, makeutusaineena vanilja.
Luultavasti koristeena  ei juurikaan mitään. 
Tuollainen minä juuri olen. Aika simppeli, ja suoraviivainen. 
Muoto? Sanoisin,että suorakaide, ei missään nimessä pyöreä tai sydän tai nelikantti- ei tunnu omalta.
Makeaa minusta ei saa tekemälläkään, muttei keinotekoinen makeutusainekaan toimi. Aitoa tavaraa, mutta vähän. Sitä lienen omimmillani.
***
Voiko itseään luonnehtia,kuvailla kakkuna? Näköjään voi. Eikä se hassumpi mielikuvitusleikki ollutkaan.

Millainen sinä olisit?
Ja niin, olkaa hyvä- virtuaalimaailman kahvipöytä on katettuna. Kahvivalikoima luonnollisesti täällä meillä on laaja, Mastereista syntyy meillä mitä tahansa. Santsatakin saa.

Itse otan tuon kakkuni kanssa ihan tavallista ja lorautan joukkoon maitoa. Ja kakkupalani on iso!

torstai 9. elokuuta 2012

Sijoitan itseeni

Pääsen tänään hemmottelemaan itseäni.  Sijoittamaan itseeni. Pyrin siihen nykyään aktiivisesti.  Jos näkisitte minut nyt,kun olen tukka pystyssä lähdössä ikivanhoissa treenihousuissa fillarilla polkemaan töihin, lentäisivät kahvit näppäimistölle. Mutta sijoittaa voi toki paljon  ja eri tavalla. Tämä fillarointikohta on kai fyysiseen hyvinvointiin sijoittamista ja sitä kautta aineetonta sellaista ?
 Ehkä.
Sijoitan itse itseeni  nykyään myös rahaa.  Turhamaista? On toki, en muuta yritäkään sanoa. 
Milloin voi,kannattaa satsata omaan ulkonäköön? Miksi ? Mitä se tarkoittaa? Yhdelle yhtä, ja toiselle varmaan ihan kolmatta asiaa, vertailukelpoisia asiat eivät ole- sillä työ, ympäristö, elämäntilanne, kaikki asettavat erilaisia haasteita- joskus jopa paineita, ja kyllä vaatimuksiakin  tuohon liittyen. Niiden mukaan me ihmiset sitten soudetaan ja huovataan. 
Joskus aikoinaan kavala ystäväni hankkki minulle lahjakortin, ja erehdyin menemään kauneushoitolan ovesta sisään. Julkinen tunnustus, ripsenpidennykset.
Sillä tiellä tämä nainen nyt on.
Kyllä. Huoltoväli kolme-neljä vkoa, ja lovi lompakossa. Niin pääsi käymään. Enkä vaihtaisi tuota mihinkään .

Kun makaan lavitsalla keskellä työpäivää, tai ennen tai jälkeen- pääsen helposti vajoamaan omituiseen irralliseen olotilaan ja keskittymään hetkeen- ja nauttimaan siitä.
Minä, joka olen kai kaksi kertaa elämässäni nyppinyt kulmakarvani ( tai joku muu on),enkä koskaan kosmetologilla tai esimerkiksi ihonpuhdistuksessa käynyt ihminen.
Ei manikyyrejä,ei pedikyyrejä. Olen niin pitänyt niitä asioita 'ei minun juttunani'

Olen joskus mielessäni jopa ihmetellyt, mitä ja miksi ihmiset niissä käyvät, kun saman asian voisi tehdä himassakin pienellä vaivalla. Totta, niin voikin.
Vasta tämän ripsiasian kanssa minulle on asia valaistunut. Jaa! Wow. Tämähän oikeasti on mainio asia, ja hoitolan ovesta kävelee ulos eri ihminen,kuin sisään.
Tämä  minulla on  myös luottamusasia. Annan jonkun toisen ihmisen koskea minuun, olen hänen armoillaan - annan itseni hänen käsiinsä.
Tämähän ei olekaan siis hei mikään hölynpöly-asia, vaan kertookin siihen,että rakennan elämääni   ehyemmäksi, ja minä,ainainen suorittaja - ''ei tartte auttaa'' tyyppi, ymmärtää,että apua tarvitaan.
Kuinka rikkonaisesta tehdään ehyt.
Toisten avulla. Minä annan auttaa,enkä koe sitä heikkoutena enää itse, vaan omana vahvuutena.
Minä  tarvitsen apua.
Jotain, mikä saa rankani suoristumaan, minäkuvani kohenemaan- ja oloni paranemaan.
Huonoa itsetuntoa?
Voi olla, ja ihan taatusti onkin osin, vaikka alan jo pitää itsestäni. Se on vahva tunne se, joskus ei ole ollut.
Tämä sijoitus siis kannattaa, niin tunne minä.
Silloin sen on oltava oikein.

Nykyään itseen saa sijoittaa, joskus se tuntui olevan väärinkin. Jopa tuomittavaa, ja se piti tehdä melkein salassa. Oli huono ihminen ,jos ajatteli itseään,eikä aina muita.
 Mikä on sinun juttusi? Kuinka sinä sijoitat itseesi? 



keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kotiäidin latte


Kello tulee pian kuusi. Lorautin juuri kuopuksen maitomukiin tarkoitetut maidot omaan aamukahviini. Kotiäidin latte.

Äiti tässä vähän naputtelee samalla.

Aamukahvihetkeni ovat tällaisia. Minä ja tuo pikkuinen kukonlaulun aikaan. Tosin en yleensä kirjoita aamupalapöydässä, mutta nyt halusin jo viimein saada ensimmäisen tekstini tänne. Mitään kovin syvällistä ei voi odottaa, koska meillä on tässä vähän juttu kesken. Ja siinä vaiheessa, kun tuo aamupuuro loppuu, niin meille tulee lähtö leikkeihin.

Marika kyseli kesän parhaasta kahvitauosta. Saako laittaa kokonaisen listan?

Suloisimpia kahvitaukoja viime vuosina ovat olleet ne, kun vähintään viisikymmentä prosenttia lapsista on päiväunilla. Se kuuluisa, kallisarvoinen oma hetki. Kuppi kahvia, hetken hengähdys omissa puuhissa, omissa ajatuksissa.

Puhumattakaan niistä ajoista, kun omassa seurassa kaupungille pääseminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Hetki ihmisten ilmoilla, omassa rauhassa. Kukaan ei keskeytä. Täyttä luksusta!

Tämän kesän voitonriemuisimpia kahvihetkiä ovat olleet ne kolmestaan ruokaostosten lomassa vietetyt kahvilahetket. Minä ja lapset. Että näiden kanssa pääsee liikkumaan jo näinkin! Oikeastaan ihan rennosti. Vanhempi jaksaa kävellä ja käyttäytyä. Nuorempi viihtyy rattaissa, vaikka hetkeksi pysähdyttäisiinkin. Tässä sitä vaan istuskellaan, yhdessä kahvilla.

Nyt minulle viestitään, että tämä aamiaistilaisuus on ohi.
Eteenpäin!

maanantai 6. elokuuta 2012

minun kahvihetkeni

rimakauhun ja kahvintuskan välimaastossa haparoin minäkin: kädet tärisevät, enkä tiedä kummasta enemmän.
Ja voiko tietokoneen edessä potea tyhjän paperin kauhua?

Vintti kirjoitti aamuhetkistä.
Nyt - lasten kesälomalla - on minullakin aamuhetkeni. Hiljaa hiippaillen ja herkkäunisia varoen lirutan aamusumpit mukiini, lusikoin jogurttini, rahkani ja marjani - ja nautin hiljaisuudesta.
Maut maistuvat voimakkaammin. Aika tuntuu kiertyvän verkkaammin kuin kouluaamuissa. On tilaa herätä.

Kouluaamut ovat tohina-aamuja: puuroa sinne ja mehua tänne. Jokaisella on asiaa ja kaikki asiat ovat yhtä tärkeitä. Kun minä pääsen mukini ääreen, ovat muut jo juosseet edelleen: pesemään ja pukemaan.
Silloin aamuhetki on bussissa.
Tai muualla - siellä missä itse voi olla hiljaa.
Koska päivä lähtee käyntiin, niin kuin musiikkikin alkaa - hiljaisuudesta.

Kotipesään palataan puhuen, ajatuksia jakaen, keskustellen.
Illat ovat kohtaamisia varten: silloin pidetään kiinni siitä mitä on, omasta väestä, yhteisöllisyydestä.

*
Olen korkannut virtuaalisen kahvitaukoni! (ja joudun lopettamaan tosielämän kahvitaukoni...muki on tyhjä ja työt kutsuvat!)

Ja heitän haasteen muille mokkamastereille: vie meidät mukanasi tämän kesän parhaalle kahvitauollesi. Missä se oli? Mitä tapahtui? Miksi se oli paras?

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Jos sitä ei voi ylittää, on mentävä ali


Meidän projekti, ryhmäblogi Kahvitauolla otti kunnon puhurin siipiensä alle ja sitten se olikin jo yhtäkkiä valmis. Iski rimakauhu. Apua, miten saan asiat järjestettyä päästäni sanoiksi ja sanat lauseiksi siten, että muutkin voisivat saada juonen päästä kiinni. Ja mihin katosi se kaikki aika, jota aikaisemmin oli yllin kyllin kirjoittamiseen. En ole saanut julkaistua mitään missään sen jälkeen. Rimakauhun lisäksi päälleni hyökkäsi viikon aikana kasa velvoitteita, jotka vaan piti asettaa etusijalle. Jotkin velvoitteet imee mehut niin tehokkaasti, että illalla huomaa istuvansa takki tyhjänä sohvalla ja tuijottelevansa ikkunasta puiden latvoja.

Rimakauhun voi kuitenkin voittaa vain menemällä rohkeasti sitä kohti ja tarkastelemalla kriittisesti joka suunnasta. Jos muistelen historian lehtien havinaa, niin en ole yhtään blogia aloittanut ilman, että olisin esitellyt itseni sekä käsillä olevan blogin jollakin tavalla. Se ei vain ole onnistunut ilman jonkinlaisia alkusanoja, joten sen teen nytkin. Vintti, idean kuningatarideoijana kertoi blogista jo olennaisen, joten pääsen kertomaan itsestäni tai kirjoittamisestani. Julkikahvinjuojat näyttävät tutuilta entuudestaan, mutta ehkä osaan silti sanoa jotain yllätyksellistä ja uutta. Eikä haittaa, vaikka en osaisikaan, kunhan ylitetään rima. Jos se näyttää liian korkealta, ryömin ali tai kierrän, mutta sen taakse en jää pälyilemään.

Olen kirjoittanut aina. Siitä lähtien kun opin ensimmäiset tikkukirjaimeni, olen yrittänyt saada niistä aikaiseksi sanoja ja lauseita. Se oli paljon ennen kuin opin edes lukemaan. Ruutuvihkoon kopioin tunnollisesti artikkeleita Seura-lehdestä, vaikken ymmärtänyt muuta kuin, että voi tehdä joko rumia tai kauniita kirjaimia. Kun oikein keskittyi kielen kärki hiukan ulkona suusta, tuli ulkoisesti kauniita sanoja. Teininä sydänveri valui päiväkirjan ohella jostain runojen tapaisista katkelmista. Nykyään keskityn enemmän sanojen merkityksiin ja järjestelen kirjoittamisen kautta omia ajatuksiani. Nykyään tekstit ovat myös pitkälti julkisia ja kaikkien saatavilla, jotta en jähmettyisi omiin kaavoihini vaan saisin myös toisenlaista näkemystä. Kaikkea ei yksin osaa ottaa huomioon. Ihmiset tarvitsee toisia ihmisiä. Siksi ryhmässä on voimaa.

Toivotan puolestani kaikki tervetulleiksi. Uskon, että saatte täältä rentouttavia ja ajatuksia aktivoivia kahvihetkiä. Minä ainakin saan. Silloinkin kun olen vain hiljaa, katselen ja kuuntelen kahvilan iloista puheensorinaa. 

perjantai 3. elokuuta 2012

Enää vain pelkään

Ajoittain elämässäni pelkään. Nyt, ihan juurikin  ja pian - neljäkymmentä neljä vuotiaana- pelkoni ovat  enää kovin pieniä. Ainakin ne ovat niin erilaisia,kuin joskus, ja vaikka vielä aika vähän aikaa sitten.
Muistan,kuinka ihan jostain kymppi ikävuodesta lähtien pelkäsin kuolemaa. Se lähti siitä,että äidin äiti  kuoli .   Arkku oli auki hautajaisissa, mutta minua ei päästetty jostain syystä katsomaan. Ajat olivatten erilaiset kuin nyt. Muistan  kaikki  ne vuodet, jotka niiden hautajaisten jälkeen heräsin aina ajoittain- kausiluonteisesti - omaan huutoni, hikoiluun ja suoranaiseen kauhuun. Heräsin juuri siinä unen kohdassa,kun multaa  ropisi arkkuni päälle.

Meni   oikeasti pitkään, ihan aikuisikään saakka, kunnes älysin, mistä tuo painajaiseni johtuu.
 Niistä mummin hautajaisista.
Jos olisin saanut nähdä  mummin,kuten olisin halunnut, niin ehkä olisin ymmärtänyt enemmän,enkä pelännyt niin paljoa. 
Ymmärrän toki äitiäni, että hän halusi minua suojella, mutta päätös oli väärä.

Tämä kohta kulminoitui  minulla,kun saattohoidin äitini itse tuossa viime vuoden maaliskuussa. Kun asuin äidin luona sairaalassa, ja katsoin,kuinka elämä valui pois. Lakkasi, ja loppui. Hävisi. 

Kun äiti kuoli, lakkasin pelkäämästä kuolemaa.
Sitä ei tarvitse pelätä. Pitää pelätä mitä ei tapahdu eläessä.
Enää  vain pelkään,etten elä.

Lienen mielenvikainen, mutta nautin  ajatuksistani kun palaan taaksepäin., ja kelaan. Nuorena pelkäsimme ( tai siis mie),että hiukset ovat huonosti . Todellisuus on sitä,että ajoittain ne sitä vaan  ovat ja se päivä on menetetty.  ( Ainakin minulla, ihan aina)
Pelkäsin,että naapurin Lissu ( tai  wotever) on parempi,kauniimpi tai suositumpi kuin- mitä minä olen . Nyt, tässä kohden tuumaan, jotta aivan sama, telkkarista tulee muuten tänäään hyvä leffa. Kiva,kun kukaan ei soita- olen mielummin itsekseni. Ja tiedätkö,- Lissu luultavasti on hyvin paljon minua kauniimpi.
Se on muuten ihan varma nimittäin- ja todellista totta-  ,että se Lissu- tai wotever on ainakin nuorempi,kuin mitä minä olen. Aika moni on jo. Sou, sanoisi tyttäreni- tai poikani.
Joskus pelkäsin,että olen ylipainoinen? Nyt muuten hieman olenkin  . En pääse sitä tosiseikkaa pakoon, vaikka laskisin minkä tahansa laskurin kautta painoindeksiäni.  Voin silti nukkua yöni, varsinkin, jos olen syönyt oikein hyvin illalla- ja varsinkin jotain huonoja hiilihydraatteja sisältävä ruokaa.
Se,että aamulla inhoan itseäni, se ei aiheuta pelkotiloja.
Pelkäsin yhtä ja toista, ehkä jopa kahtatoista.
Edelleen mielessäni  on asioita, joiden toivoisin olevan toisin. Ne ovatkin, jos itse saan aikaan sen,että teen jotain asialle. En tiedä, onko minusta siihen. Ehkä? tai ei.
Mutta kuolema.
Enää en pelkää sitä. Kuten jo edellä totesin. Nyt haluan vain elää. Pelkojen poistamiseen tarvitaan paljon tukea ystäviltä, paljon aikaa juoda niitä aamumotillisia.  Tarvitaan aikaa,että voi tuijotella itse itseään silmiin peilin kautta ja olla rehellinen.
Tarvitaan jeesusteippiä,eheyttävää syliä tai merkityksetöntä-  tai jopa merkityksellistä seksiä. Mikä kenellekin sopii. 
Olen yrittänyt monin eri tavoin myös huijata itseäni, ja ihan  hetkellisesti olen jopa onnistunut. Se tie on vaan katkennut kovin lyhyeen. Tylsää.

Oikeat pelkoni tässä kohden  kohdentuvat lapsiini, eivät itseeni. Heidän elämäänsä, heidän asioihinsa. Vaikka  he ovat isoja, tunnistan yhä jopa melkein pakokauhun, joka maistuu suussa metallina. Niin  minulle tapahtuu.
Omaan itseeni kohdistuvia asioita en pelkää.
Paitsi. Tunnustan.On ihan pakko,sillä tästä en ole koskaan pääsyt yli, en ole uskaltanut käsitellä tätä. Koskaan. Se on minun luurankoni. Ja se kaappi, jossa tämä on- on iso.
Tipahdan polvilleni jo ajatuksesta,että joku rikkoisi fyysisen koskemattomuuteni rajan. Tänä päivänä, kun maailma on hullu,eikä hurskas- ja menneisyys mustia pilviä täynnä, tuo on ainoa asia, mitä pelkään.
Pyrin siihen,ettei pelko rajoita elämääni.
Ja siihen,että uskallan elää joka päivän, mitä minulle  annetaan. 

'' Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat  tänään
jättää käyttämättä?
Tommy Taberman
**************



Mikä on sinun tapasi?

Vain näinä omina aamun hetkinä maailmassa on kaikki mahdollista. Kun aamun ensimmäiset kaksi kupillista on nautittu, alkaa elämä olla kohdillaan. Edes orastava päänsärky pahus ei kykene pilaamaan tunnelmaa.
Kun päivän kalenteri on tsekattu j a päivään sopivat vaatteet valittu, kuljettu neuroottisesti asunto neljään (toista) kertaan läpi tarkistellen pistorasioita ja hellaa, on aika  lähteä liikenteeseen.
Keltainen, aika ruostunut maastopyörä tönöttää ensimmäisenä pihalla telineessä, ihan sen takia etten vahingossakaan kaarra askeleitani parkkipaikalle ja hyppää vanhaan autooni ja anna laiskuuden voittaa. Monesti käy niinkin. Kovin usein.
Työmaalle polkiessani aamun kosteus,  valaistuva taivas ja hiljaisuus nostaa jo inansa mielialaa. Onko sillä oikeastaan väliä, jos hieman ohimoita kivistää?  Maailma ei lopu siihen.
Ruma kaupunkimaisema näyttää loppumatkasta jo aika kivalta, ja en edes kauhistu omaa heijastustani näyteikkunoista. Tuossahan se olen. Minä. Ihan hyvä juuri tuollaisena. Ainakin näinä aamun hetkinä.
Vain aamun hetkinä koen suurta rauhaa ja tyytyväisyyttä ajatellessani itseäni, elämääni ja siinä olevia asioita. Tunnelma omien korvieni välissä on jopa niin  seesteinen etten omakseni tunnista.
Näiden aamujen, hetkien takia moni  tuntuu voittamisen arvoiselta. Haaste,vaikeus ja hankaluus. Este.
Minä olen  löytänyt oman tapani ladata akkuni.
Hiljaisuus.
Mikä on sinun tapasi?


torstai 2. elokuuta 2012

Sana on vapaa - kahvitauolla

Tässä päivänä eräänä sain kuningasidean kirjoittamisesta. Usein saan- mutta tämä oli  oikeasti hyvä.
Kirjoitan toisaallakin, mutta nyt tuntui ajatuksena mainiolta palata hieman ajassa taaksepäin, ja puuhata jotain taas yhteisestikin.
Koska me ajattomat olemme roikkuneet mukana  jo vuodesta ennen polkupyörää- muistamme paljon erilaistakin aikaa Blogistanian maailmassa.
Ei kukaan haikaile mennyttä- nykyisyydessä on niin paljon hyvää- ja kuljemme nenät tuhisten rinnat rottingilla kohti auringonlaskua - ja uutta nousua.

Kahvitauon ideana on olla toimiva yhteisö, johon jokainen  kirjoittaja voi keskittyä oman aikansa,paikkansa, ja halunsa mukaan. 
Ne vaihtelevat. Ainakin halut. Noh - aikakin kyllä. On lapsia,lampaita, harrastuksia ja ihan oikeaa elämääkin verkon ulkopuolella, mutta yhteiseen pesään on mukava palata.
Hyvässä joukossa on mukava olla.
Kirjoittamisessa on taikaa. Ajatuksen eetteriin lyömisessä on jotain maagista, joka minua ilahduttaa jokikinen kerta,siksi kai tätä yhä teen. Haluan tehdä, vilpittömin mielin.
Keskustelen typeriä itseni kanssa, ja  lyön pirstaleiksi naiseksi, yhä aikuiseksi kasvamisen tunnontuskia verkossa. Mietin lapseni hankaluuksia, elämää, kuntoutusta- ja palaan tunnelmaan vuosien päästä. Välillä mielessä on sitä, tai tuota. Osin revin hiuksiani yhteiskunnassa vallitsevien vääryyksien vuoksi, ja välillä vaan harmittavat ne samaiset  hiukset, jotka eivät asetu.
Sitähän tämä kaikki on . Livetilanteita.
Onneksi  on paljon aihetta myös nauruun, jopa niin- että kyyneleitäkin ilosta saa pyyhkiä.
 Ilman kirjoittamista muistijälkeä minulla näistä kaikista ei olisi.
Ei muistoja,hetkiä ja vereslihalla olevia kohtia kropassani. Tai sielussa. 
Tämä on minun juttuni, tämä kirjoittaminen.

Meidän kahvitaukomme.
Sinunkin.
Sana on vapaa.