Ylikävely

Olen tässä kesän aikana puuhannut paljon miehisiä asioita. Kohdannut paljon ihmisiä- miehiä pääsääntöisesti- ja ollut heidän kanssaan tekemisissä  noin kuin työnjohtaja-alainen asetelmassa.

Minä työnjohtajana.

Ohoh.

Kyllä, niin on pässyt  käymään.

Olen tutustunut rakennusmaailman saloihin, ja tullut hyväksytyksi oman itsenäni, näkemyksineni.

Mutta valitettavasti myös tullut ylikävellyksi ja vähätellyksi, ja tämä siksi-koska olen nainen.

Olen oppinut olemaan hyvinkin torpakka, ja suututtanutkin erikoisalojen miehet viemällä roskasaavit viereensä- ja kehoittanut ihan itse siivoamaan jälkensä.

Kääk.

Olen raivostuttanut miehet muistuttamalla jo ennaltasovituista aikatauluista, ja vaatinut pitämään niistä kiinni.

Olen hakenut tavaraa, ,kohdannut ylimielisyyttä- ja väheksyntää. 

Olen myös saanut olla hyvinkohdeltuna ja tasavertaisena raksa-apulaisena. Apuani on kiitetty.

Kulunut aika on opettanut paljon siitä, mitä ja miten edelleenkin tietyssä kohdin naiseen suhtaudutaan,kun nainen onkin käskynantajan paikalla. Tärkeän kriisitilanteen kohdalla olen ottanut puhelun omalle päällikölleni, joka on asian selventänyt, kun ei ole mennyt perille. Pomoni on mies. Kyllä- olen joutunut osan käskyistä kierrättämään sieltä.

Kertonut tilanteen, ja saanut vauhtia tapahtumaan tuolla tavoin.

Sama asia,jota minä en saanut läpi, meni toki läpi- kun isopäällikkö niin sanoi.

Eikö typerää? Ja mitä se kertoo niistä ihmisistä, jotka ovat käskyjä vastaanottavalla puolella? 

Hassua,vaikeaa ja hankalaa.

Eikö jo ymmärretä- että se,kuka maksaa laskun,sanelee ehdot?

Minun mielestäni tämä on niin simppeliä. Todella simppeliä.

Mutta ei.

Tämä, mitä edelleen ajoittain esiintyy,että joku toinen kokee olevansa osaamisensa kanssa ja sen kautta  parempi kuin joku toinen- saa minut suuren hämmennyksen valtaan. Siis mitä ihmettä?

Ehkä sydänkirurgilla voisi olla siihen oikeus,aivokirurgilla ( ja heilläkin vain ammatillisen osaamisensa kautta)- maailmankuululla onkologilla, tai jollakulla- mutta että sähkömiehellä.

Putkimiehellä.

Laitetaanpa nyt hieman tätä taas oikeisiin mittasuhteisiin!

Mitä olen oppinut? Ensikerralla käytän naismaalaria. Ehdottomasti.

Tasa-arvoinen yhteiskunta. Raja-aitojen rikkoutuminen. Mies ja naisalojen sekoittuminen. Ammatillinen arvostaminen sukupuoleen katsomatta. Siitä riippumatta? Voisiko tällaisia asioita esiintyä enemmän?

Voisivatko ihmiset arvostaa toinen toisiansa? Ihmisinä vain , ammateista ja  yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Eikö ihmisen ainoa arvo ole kuitenkin se, mitä ja miten hän kohtelee muita ympärillään?

Siunattu kahvitauko ja mahdollisuus ajatuksen pilkkoiseen pienemmäksi.

Kakkua, olkaa hyvä.

Koska, toden totta- ylläpito viettää tänään syntymäpäiviä- tarjotaan täällä kakkua. Eikä mitä tahansa kakkua, vaan tätä.

Lämpimästi suosittelen. Ystävä tuota on minulle tehnyt, itse olen huono makeiden leipoja.

Jos minä joutuisin nyt kuitenkin i se leikkimään ajatuksella,että millainen kakku olisin, mikä minua kuvaisi parhaiten, sanoisin,että paksu.

Monikerroksinen.
Runsas.

Kerrokset kertovat jo eletystä elämästä , ja luonteen moninaisuudesta.  Siitä,että elämässä on niin paljon kaikkea. Minussa on paljon ja minulla on paljon.

Osin ehkä joku aika yllätyksetön, mutta kirpeä.  Minähän rakastan tätä arkea, olen siinä kohden yllätyksetön ja tylsä, mutta pyrin siihen,että luonteessani oleva särmä säilyy, ja mieli olisi yhä ja vielä terävä. Aina.

Sekoitus  montaa erilaista täytettä- ja jopa pohjat,kerrokset voisivat olla miksaus monesta. Sellaistahan elämä nimittäin on. Paljon kaikkea, joiden tulee ja kuuluu sekoittua. Makujen pitää toimia yhdessä- vaikka ensi alkuun tuntuisi mahdottomalta.

Kakussa  voisi olla jotain, joka kertoisi rohkeudesta.

Suklaa ei, mutta paljon kotimaista marjaa, ja sekoitus kermaa ja rahkaa, makeutusaineena vanilja.

Luultavasti koristeena  ei juurikaan mitään. 

Tuollainen minä juuri olen. Aika simppeli, ja suoraviivainen. 

Muoto? Sanoisin,että suorakaide, ei missään nimessä pyöreä tai sydän tai nelikantti- ei tunnu omalta.

Makeaa minusta ei saa tekemälläkään, muttei keinotekoinen makeutusainekaan toimi. Aitoa tavaraa, mutta vähän. Sitä lienen omimmillani.

***

Voiko itseään luonnehtia,kuvailla kakkuna? Näköjään voi. Eikä se hassumpi mielikuvitusleikki ollutkaan.

Millainen sinä olisit?

Ja niin, olkaa hyvä- virtuaalimaailman kahvipöytä on katettuna. Kahvivalikoima luonnollisesti täällä meillä on laaja, Mastereista syntyy meillä mitä tahansa. Santsatakin saa.

Itse otan tuon kakkuni kanssa ihan tavallista ja lorautan joukkoon maitoa. Ja kakkupalani on iso!

Sijoitan itseeni

Pääsen tänään hemmottelemaan itseäni.  Sijoittamaan itseeni. Pyrin siihen nykyään aktiivisesti.  Jos näkisitte minut nyt,kun olen tukka pystyssä lähdössä ikivanhoissa treenihousuissa fillarilla polkemaan töihin, lentäisivät kahvit näppäimistölle. Mutta sijoittaa voi toki paljon  ja eri tavalla. Tämä fillarointikohta on kai fyysiseen hyvinvointiin sijoittamista ja sitä kautta aineetonta sellaista ?

 Ehkä.

Sijoitan itse itseeni  nykyään myös rahaa.  Turhamaista? On toki, en muuta yritäkään sanoa. 

Milloin voi,kannattaa satsata omaan ulkonäköön? Miksi ? Mitä se tarkoittaa? Yhdelle yhtä, ja toiselle varmaan ihan kolmatta asiaa, vertailukelpoisia asiat eivät ole- sillä työ, ympäristö, elämäntilanne, kaikki asettavat erilaisia haasteita- joskus jopa paineita, ja kyllä vaatimuksiakin  tuohon liittyen. Niiden mukaan me ihmiset sitten soudetaan ja huovataan. 

Joskus aikoinaan kavala ystäväni hankkki minulle lahjakortin, ja erehdyin menemään kauneushoitolan ovesta sisään. Julkinen tunnustus, ripsenpidennykset.

Sillä tiellä tämä nainen nyt on.

Kyllä. Huoltoväli kolme-neljä vkoa, ja lovi lompakossa. Niin pääsi käymään. Enkä vaihtaisi tuota mihinkään .

Kun makaan lavitsalla keskellä työpäivää, tai ennen tai jälkeen- pääsen helposti vajoamaan omituiseen irralliseen olotilaan ja keskittymään hetkeen- ja nauttimaan siitä.

Minä, joka olen kai kaksi kertaa elämässäni nyppinyt kulmakarvani ( tai joku muu on),enkä koskaan kosmetologilla tai esimerkiksi ihonpuhdistuksessa käynyt ihminen.

Ei manikyyrejä,ei pedikyyrejä. Olen niin pitänyt niitä asioita 'ei minun juttunani'

Olen joskus mielessäni jopa ihmetellyt, mitä ja miksi ihmiset niissä käyvät, kun saman asian voisi tehdä himassakin pienellä vaivalla. Totta, niin voikin.

Vasta tämän ripsiasian kanssa minulle on asia valaistunut. Jaa! Wow. Tämähän oikeasti on mainio asia, ja hoitolan ovesta kävelee ulos eri ihminen,kuin sisään.

Tämä  minulla on  myös luottamusasia. Annan jonkun toisen ihmisen koskea minuun, olen hänen armoillaan - annan itseni hänen käsiinsä.

Tämähän ei olekaan siis hei mikään hölynpöly-asia, vaan kertookin siihen,että rakennan elämääni   ehyemmäksi, ja minä,ainainen suorittaja - ''ei tartte auttaa'' tyyppi, ymmärtää,että apua tarvitaan.

Kuinka rikkonaisesta tehdään ehyt.

Toisten avulla. Minä annan auttaa,enkä koe sitä heikkoutena enää itse, vaan omana vahvuutena.

Minä  tarvitsen apua.

Jotain, mikä saa rankani suoristumaan, minäkuvani kohenemaan- ja oloni paranemaan.

Huonoa itsetuntoa?

Voi olla, ja ihan taatusti onkin osin, vaikka alan jo pitää itsestäni. Se on vahva tunne se, joskus ei ole ollut.

Tämä sijoitus siis kannattaa, niin tunne minä.

Silloin sen on oltava oikein.

Nykyään itseen saa sijoittaa, joskus se tuntui olevan väärinkin. Jopa tuomittavaa, ja se piti tehdä melkein salassa. Oli huono ihminen ,jos ajatteli itseään,eikä aina muita.

 Mikä on sinun juttusi? Kuinka sinä sijoitat itseesi? 

Enää vain pelkään

Ajoittain elämässäni pelkään. Nyt, ihan juurikin  ja pian - neljäkymmentä neljä vuotiaana- pelkoni ovat  enää kovin pieniä. Ainakin ne ovat niin erilaisia,kuin joskus, ja vaikka vielä aika vähän aikaa sitten.

Muistan,kuinka ihan jostain kymppi ikävuodesta lähtien pelkäsin kuolemaa. Se lähti siitä,että äidin äiti  kuoli .   Arkku oli auki hautajaisissa, mutta minua ei päästetty jostain syystä katsomaan. Ajat olivatten erilaiset kuin nyt. Muistan  kaikki  ne vuodet, jotka niiden hautajaisten jälkeen heräsin aina ajoittain- kausiluonteisesti - omaan huutoni, hikoiluun ja suoranaiseen kauhuun. Heräsin juuri siinä unen kohdassa,kun multaa  ropisi arkkuni päälle.

Meni   oikeasti pitkään, ihan aikuisikään saakka, kunnes älysin, mistä tuo painajaiseni johtuu.

 Niistä mummin hautajaisista.

Jos olisin saanut nähdä  mummin,kuten olisin halunnut, niin ehkä olisin ymmärtänyt enemmän,enkä pelännyt niin paljoa. 

Ymmärrän toki äitiäni, että hän halusi minua suojella, mutta päätös oli väärä.

Tämä kohta kulminoitui  minulla,kun saattohoidin äitini itse tuossa viime vuoden maaliskuussa. Kun asuin äidin luona sairaalassa, ja katsoin,kuinka elämä valui pois. Lakkasi, ja loppui. Hävisi. 

Kun äiti kuoli, lakkasin pelkäämästä kuolemaa.

Sitä ei tarvitse pelätä. Pitää pelätä mitä ei tapahdu eläessä.

Enää  vain pelkään,etten elä.

Lienen mielenvikainen, mutta nautin  ajatuksistani kun palaan taaksepäin., ja kelaan. Nuorena pelkäsimme ( tai siis mie),että hiukset ovat huonosti . Todellisuus on sitä,että ajoittain ne sitä vaan  ovat ja se päivä on menetetty.  ( Ainakin minulla, ihan aina)

Pelkäsin,että naapurin Lissu ( tai  wotever) on parempi,kauniimpi tai suositumpi kuin- mitä minä olen . Nyt, tässä kohden tuumaan, jotta aivan sama, telkkarista tulee muuten tänäään hyvä leffa. Kiva,kun kukaan ei soita- olen mielummin itsekseni. Ja tiedätkö,- Lissu luultavasti on hyvin paljon minua kauniimpi.

Se on muuten ihan varma nimittäin- ja todellista totta-  ,että se Lissu- tai wotever on ainakin nuorempi,kuin mitä minä olen. Aika moni on jo. Sou, sanoisi tyttäreni- tai poikani.

Joskus pelkäsin,että olen ylipainoinen? Nyt muuten hieman olenkin  . En pääse sitä tosiseikkaa pakoon, vaikka laskisin minkä tahansa laskurin kautta painoindeksiäni.  Voin silti nukkua yöni, varsinkin, jos olen syönyt oikein hyvin illalla- ja varsinkin jotain huonoja hiilihydraatteja sisältävä ruokaa.

Se,että aamulla inhoan itseäni, se ei aiheuta pelkotiloja.

Pelkäsin yhtä ja toista, ehkä jopa kahtatoista.

Edelleen mielessäni  on asioita, joiden toivoisin olevan toisin. Ne ovatkin, jos itse saan aikaan sen,että teen jotain asialle. En tiedä, onko minusta siihen. Ehkä? tai ei.

Mutta kuolema.

Enää en pelkää sitä. Kuten jo edellä totesin. Nyt haluan vain elää. Pelkojen poistamiseen tarvitaan paljon tukea ystäviltä, paljon aikaa juoda niitä aamumotillisia.  Tarvitaan aikaa,että voi tuijotella itse itseään silmiin peilin kautta ja olla rehellinen.

Tarvitaan jeesusteippiä,eheyttävää syliä tai merkityksetöntä-  tai jopa merkityksellistä seksiä. Mikä kenellekin sopii. 

Olen yrittänyt monin eri tavoin myös huijata itseäni, ja ihan  hetkellisesti olen jopa onnistunut. Se tie on vaan katkennut kovin lyhyeen. Tylsää.

Oikeat pelkoni tässä kohden  kohdentuvat lapsiini, eivät itseeni. Heidän elämäänsä, heidän asioihinsa. Vaikka  he ovat isoja, tunnistan yhä jopa melkein pakokauhun, joka maistuu suussa metallina. Niin  minulle tapahtuu.

Omaan itseeni kohdistuvia asioita en pelkää.

Paitsi. Tunnustan.On ihan pakko,sillä tästä en ole koskaan pääsyt yli, en ole uskaltanut käsitellä tätä. Koskaan. Se on minun luurankoni. Ja se kaappi, jossa tämä on- on iso.

Tipahdan polvilleni jo ajatuksesta,että joku rikkoisi fyysisen koskemattomuuteni rajan. Tänä päivänä, kun maailma on hullu,eikä hurskas- ja menneisyys mustia pilviä täynnä, tuo on ainoa asia, mitä pelkään.

Pyrin siihen,ettei pelko rajoita elämääni.

Ja siihen,että uskallan elää joka päivän, mitä minulle  annetaan. 

'' Epäröinnin kynnyksellä

kysy

kuinka paljon rohkeutta

uskallat  tänään

jättää käyttämättä?

Tommy Taberman

**************

Mikä on sinun tapasi?

Vain näinä omina aamun hetkinä maailmassa on kaikki mahdollista. Kun aamun ensimmäiset kaksi kupillista on nautittu, alkaa elämä olla kohdillaan. Edes orastava päänsärky pahus ei kykene pilaamaan tunnelmaa.

Kun päivän kalenteri on tsekattu j a päivään sopivat vaatteet valittu, kuljettu neuroottisesti asunto neljään (toista) kertaan läpi tarkistellen pistorasioita ja hellaa, on aika  lähteä liikenteeseen.

Keltainen, aika ruostunut maastopyörä tönöttää ensimmäisenä pihalla telineessä, ihan sen takia etten vahingossakaan kaarra askeleitani parkkipaikalle ja hyppää vanhaan autooni ja anna laiskuuden voittaa. Monesti käy niinkin. Kovin usein.

Työmaalle polkiessani aamun kosteus,  valaistuva taivas ja hiljaisuus nostaa jo inansa mielialaa. Onko sillä oikeastaan väliä, jos hieman ohimoita kivistää?  Maailma ei lopu siihen.

Ruma kaupunkimaisema näyttää loppumatkasta jo aika kivalta, ja en edes kauhistu omaa heijastustani näyteikkunoista. Tuossahan se olen. Minä. Ihan hyvä juuri tuollaisena. Ainakin näinä aamun hetkinä.

Vain aamun hetkinä koen suurta rauhaa ja tyytyväisyyttä ajatellessani itseäni, elämääni ja siinä olevia asioita. Tunnelma omien korvieni välissä on jopa niin  seesteinen etten omakseni tunnista.

Näiden aamujen, hetkien takia moni  tuntuu voittamisen arvoiselta. Haaste,vaikeus ja hankaluus. Este.

Minä olen  löytänyt oman tapani ladata akkuni.

Hiljaisuus.

Mikä on sinun tapasi?

Sana on vapaa - kahvitauolla

Tässä päivänä eräänä sain kuningasidean kirjoittamisesta. Usein saan- mutta tämä oli  oikeasti hyvä.

Kirjoitan toisaallakin, mutta nyt tuntui ajatuksena mainiolta palata hieman ajassa taaksepäin, ja puuhata jotain taas yhteisestikin.

Koska me ajattomat olemme roikkuneet mukana  jo vuodesta ennen polkupyörää- muistamme paljon erilaistakin aikaa Blogistanian maailmassa.

Ei kukaan haikaile mennyttä- nykyisyydessä on niin paljon hyvää- ja kuljemme nenät tuhisten rinnat rottingilla kohti auringonlaskua - ja uutta nousua.

Kahvitauon ideana on olla toimiva yhteisö, johon jokainen  kirjoittaja voi keskittyä oman aikansa,paikkansa, ja halunsa mukaan. 

Ne vaihtelevat. Ainakin halut. Noh - aikakin kyllä. On lapsia,lampaita, harrastuksia ja ihan oikeaa elämääkin verkon ulkopuolella, mutta yhteiseen pesään on mukava palata.

Hyvässä joukossa on mukava olla.

Kirjoittamisessa on taikaa. Ajatuksen eetteriin lyömisessä on jotain maagista, joka minua ilahduttaa jokikinen kerta,siksi kai tätä yhä teen. Haluan tehdä, vilpittömin mielin.

Keskustelen typeriä itseni kanssa, ja  lyön pirstaleiksi naiseksi, yhä aikuiseksi kasvamisen tunnontuskia verkossa. Mietin lapseni hankaluuksia, elämää, kuntoutusta- ja palaan tunnelmaan vuosien päästä. Välillä mielessä on sitä, tai tuota. Osin revin hiuksiani yhteiskunnassa vallitsevien vääryyksien vuoksi, ja välillä vaan harmittavat ne samaiset  hiukset, jotka eivät asetu.

Sitähän tämä kaikki on . Livetilanteita.

Onneksi  on paljon aihetta myös nauruun, jopa niin- että kyyneleitäkin ilosta saa pyyhkiä.

 Ilman kirjoittamista muistijälkeä minulla näistä kaikista ei olisi.

Ei muistoja,hetkiä ja vereslihalla olevia kohtia kropassani. Tai sielussa. 

Tämä on minun juttuni, tämä kirjoittaminen.

Meidän kahvitaukomme.

Sinunkin.

Sana on vapaa.