tiistai 29. tammikuuta 2013

Tarina päivässä: kasvaa

Kävin keskustelupalstalla. Monesti keskustelijat siellä voisivat kasvaa, mutta niin voisi tuleva appiukkokin. Tapaukseen en halua ottaa sen enempää kantaa kuin toteamalla, että kurja juttu kaikille osapuolille. Miksi kaikkiin asioihin aina liittyy joko joku nainen tai sitten appivanhemmat?

Vanhempien toiveissa tuntuu aina olevan kummallista ristiriitaa. Yhtäältä ne jaksaa toivoa ja kysellä, että joko oma silmäterä on löytänyt Sen Oikean. Toisaalta, kun silmäterä löytää Sen (ainakin sillä hetkellä) Oikean, vanhemmilla menee pasmat sekaisin. Jos vanhemmat saisivat päättää, niin kukaan ei koskaan olisi kyllin hyvä heidän kullannupulleen.

Toki vanhemmat joskus ovat oikeassa. Lapset tekevät myös tyhmiä valintoja, vaikka omalta geeniperimältään odottaisi enemmän. Minäkin olen tehnyt huonoja valintoja, mutten ole tiennyt sitä ennen kuin myöhemmin. Tiedän nyt sen, että äiti oli joskus oikeassa. Mutta hän oli oikeassa myös siinä, että ei puuttunut valintoihini, koska omien sanojensa mukaan "ei mun siitä tarvitse tykätäkään vaan sun".  Mieltään osoittamalla hän olisi kuitenkin aiheuttanut pahaa mieltä kaikkein eniten omalle lapselleen, ja toisaalta itseni ja aiemmin kovinkin kapinallisen luonteeni huomioon ottaen, katkaissut vaan välinsä minuun.

Olen saanut osani itsekin siitä kuinka lapselleen toivoisi jotain parempaa. Olen myös miettinyt sitä, että millaisia syitä vävy-/miniäkokelaassa pitää olla, että voi heittää oven nenän edestä kiinni? Onko sellaista syytä edes olemassa? Kenelle tämä mahdollisen uuden perheenjäsenen kuvioihin tulo on kasvun paikka?

Paulon tapa voisi olla toimivin ongelman kanssa painivalle.

9 kommenttia:

  1. Minun äidilläni on ollut ihan loistava ohjenuora minun tekemisteni ja valintojeni suhteen: ei ole pakko hyväksyä mutta aina voi koittaa ymmärtää. Ja jos ei ymmärräkään, voi sitten pitää sen omana tietonaan. Vielä silloinkin, kun olisi mahdollisuus sanoa se kuuluisa "mitä minä sanoin".

    Voi kun osaisin itse olla yhtä viisas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on fiksuja äitejä. Toivottavaa olisi, että osaisi olla yhtä viisas. Tämä kun ei kuulu niihin juttuihin, minkä haluaisi ehdottomasti tehdä toisin. :)

      Poista
    2. Niitäkin löytyy, joita on vain jostain sisäisestä pakosta tehtävä toisin kuin oma äiti... Olet oikeassa, tämä ei kuulu niihin.

      Mua harmittaa, kun olen sellaisessa kunnossa että järki ei juokse, oli eilen joku muukin ajatus (wow, kaksi ajatusta saman päivän aikana - heh) jota en millään saanut muotoiltua haluamallani tavalla. Onnistuisikohan nyt?

      Sivuaa löyhästi aihetta: olen aina miettinyt, miksi se on katastrofi, jos oma lapsi tuo esiteltäväksi samaa sukupuolta olevan kumppanin. (Niin, näinhän ei ollut tuossa linkkaamassasi esimerkissä, mutta reaktion voimakkuudesta päätellen näin olisi melkein voinut olla). Eikö se kuitenkin ole tärkeintä, että lapsi on löytänyt rakkaan ja on onnelllinen? Mikä siinä heteronormatiivisessa ajattelussa on niin kauhean kahlitsevaa, ettei millään voi katsoa oman kuutionsa ulkopuolelle?

      Liittyykö se jotenkin lastenlasten saamattomuuden pelkoon? Kaikki vieras on pelottavaa? Häpeään? Vai mihin? Mussa on joku vika, kun en vain saa kiinni!

      Poista
    3. Kyllähän kaksi ajatusta päivässäkin on jo paljon. Tai oikeastaan luulen, että ajatuksia päässä pyörii kyllä, mutta niistä kiinnisaaminen on välillä aivan mahdottoman vaikeaa. Ja sitten toisten ajatusten taso on sellainen, että pelottaa, josko joku oikeasti pystyy telepaattisesti tietämään mitä ajattelee. ;D

      Lastenlasten saamattomuuden pelko on varmasti yksi syy. Tosin tunnen parin (molemmat naisia), joilla on kaksi lasta. Virallisesti lapsilla on kaksi äitiä, että eihän se nyt ihan selviö ole, ettei lapsenlapsia tule.

      Luulen, että häpeä on se suurin juttu, koska yhä tänä päivänä monesta se on luonnotonta. Miten isi ja äiti sitten voi koskaan kertoa ystävilleen tai edes muulle suvulle, että omasta jälkeläisestä tuli kieroon kasvanut. Enkä sitten tarkoittanut, että olisi kieroon kasvanut vaan pelkästään seksuaalinen suuntautuminen on eri. Ehkäpä sekin pelko parinkymmenen vuoden kuluttua alkaa olla taaksejäänyttä. Nyt tämä ikärakenne ja valtaosan normit kuitenkin edelleen sanelee, että se ei ole normaalia tai edes tervettä. Huoks. Kuina epäselvästi sitä voi itseään ilmaista. Koita kestää. :)

      Poista
  2. Hyvä postaus. Vaikka oon tiennyt aina äidin ja isän olevan oikeassa niin oon silti lyönyt mies-asioissa päätäni usein seinään. Elämä opettaa! Mutta eivät vanhempani ole koskaan sotkeutuneet elämääni vaan tienneet, että en tee mitään täysin järjetöntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin mielestä vanhemmilla pitää olla tietty luottamus lapseensa, vaikka se kuinka hakkaisi päätään seinään. Ei sitä turhaan sanota, että jokaisen pitää saada tehdä omat virheensä itse. :)

      Siksikin kauhistelin keskustelupalstan esimerkkiä, kun kuitenkaan ei ollut edes mistään ihan lapsosista kyse. :/

      Poista
  3. Joskus näkee näitä tilanteita, joissa koko perusasetelma on vinksallaan. Ollaan mustasukkaisia puolin ja toisin tai muuten vaan epäluuloisia. Muistan yhden nuorenparin, jossa nainen vannoi, ettei hanki lapsia niin kauan kuin anoppi on hengissä, ettei se pääse niihin käsiksi. Anopin en kuullut koskaan sanovan mitään, mutta välit olivat ilmiselvästi aika jäätävät. En tiedä, missä vika, kun anoppi kuitenkin tuli toisen miniän kanssa hyvin toimeen.

    Mutta tuon keskustelun eräät kommentit olivat kyllä aika järkyttäviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku menneisyyteni henkilö toisteli toistamasta päästyään yhtä ja samaa: vian ei tarvitse olla suuri, kun se on päässä. Aloin inhota sitä sanontaa, koska sen viljely sai epäilemään sitä, kuka se vikapää oikeastaan olikaan. Mutta näissä perusasetelmien vinksahdustilanteissa, se lienee paikallaan.

      Joskus tuntuu, että anopit on vihattuja vain siksi, että ovat anoppeja. Vähän sama kuin työ on ankeaa vain koska se on työtä (minusta se on ammatinvalintakysymys). Joka tapauksessa yritin kai sanoa, että joillain kemiat ei vaan pelaa ja monesti varmaan kysymys on opitusta tavasta jo ennakolta "halveksia" jotain.

      Niistä keskustelun kommenteista en edes ala. En päässyt pitkälle, kun jo teki mieli antautua samalle tasolle. Onneksi lähdin pois. :D

      Poista
  4. Äitini oli aluksi hyvin vaikeaa hyväksyä mieheni. Miehelläni on adhd joka aiheuttaa parisuhteeseen välillä kitkaa. Äidilläni kesti hyvinkin reippaat 5v tajuta että mieheni on oikeasti todella ihana ja hyvä mies, välillä vaan adhd aiheuttaa ajattelemattomuutta ja mies saattaa tehdä silloin sellaisia mitä ei sellaiselle tapahtuisi joka pystyy pysähtymään ja ajattelemaan asiaa. Nämä on kuitenkin minun ja mieheni välisiä asioita ja kuitenkin vain rahan ja ajan käyttöön liittyviä, eivät sen vakavampia.

    VastaaPoista