Joulukuun neljäs

Kietoudun valon lämpöön

Ikkunani takana häivähdys enkelin siivestä.

Joulukuun kolmas

Pusken päin tuulta

hartiat kyyryssä, nenä punaisena

kassissani tarjouslanttu ja maitolitra

- miksi ihmeessä kaikki tämä?

Ensimmäinen adventtisunnuntai

Tänä vuonna en kiirehdi sitä, mikä tapahtuu itsestään.

Vain sen mitä todesti haluan, teen.

Ja joka ilta otan nokoset sohvannurkassa!

Joulukalenteri

Meillä on Kahvitauon oma joulukalenteri.

Kuvat alle kirjoittaneen, ja tekstit Kinttupoluilta.

Sukkasillani, kädessäni puoliksi juotu, jo jäähtynyt mukillinen

                                  Lupaan itselleni: olen läsnä tässä hetkessä.

Kun on aikaa

Minulla on näinä aikoina pakottava tarve puhua ihmisistä. Pohdin paljon ihmisiä, tapaamisia ja kohtaamisia. Eroja. Niiden merkitystä. Kasvamista tässä elämässä. Mietin jopa kohtaloa, johdatusta- miksi sitä nyt sitten  nimitetäänkään.

Mietin päiviemme määrää, ja tapaa, jolla ne käytämme.

Miksi? Ensinnäkin siksi, että minulla on aikaa siihen. Koska asun nyt yksin, minulla todellakin on aikaa siihen. Pohtimiseen. Siihen,että istun  vaikkapa puoli tuntia käsi poskella lasittunein silmin ja tuijotan ''ei yhtään mihinkään''

Että haahuilen kaupungilla, tai halailen puuita ollessani koiran kanssa ulkona. Aikaa on.

Mietin,kuten toisenkin blogini puolella, tuota yhteyttä- joka joko on, tai ei. Joka  voi olla niin hämmentävä, syvä ja selvä- että se salpaa melkein hengityksen,kun sen ymmärtää.

Kun yhtäkkiä ymmärrät lukevasi toista, jopa tuntematonta ihmistä- kuin avointa kirjaa.

Näkeväsi sieluun asti,aistivasi toisen tuskan, kivun ja onnellisuuden tai sen toisen puolen määrän. Vaikka hän kertoisi sinulle sanoissaan muuta, näet- miten asia on.

Tämä on hämmentävää,sillä tätähän ei todellakaan tapahdu kaikkien ihmisten kanssa, vain niiden - joiden kone käy samalla kierroksella kuin sinun omasi.

Mitä enemmän tätä mietin, sen  hienommalta minusta tuntuu. Tätä on hämmentävä tajuta itsekään,  ja jopa hieman typerä lauseiksi kirjoittaa. Minulle se kertoo siitä,etten anna enää elämän mennä hukkaan. Hukkaan ihan itseltäni.Kertoo siitä, että vauhti alkaa olla riittävän hiljainen ja sen, että haluan, jaksan ja voin olla kiinnostunut muusta, kuin itsestäni, Hyvinvoinnistamme, jaksamisestamme. Kaikesta siitä, mikä vaan on meitä vuosikaudet pitänyt otteessaan.

Ohimennen mieleen tulleet ajatukset tässä vuosien saatossa, ja nopeasti kohdatut ''entäs sitten jos'' asiat - tai jopa ihmisetkin -onkin mahdollisuus kokea oikeasti.

Kun on aikaa.

Kun itse on ehyempi.

***

Elämä käy aina vain ehyemmäksi, mitä pidemmälle kulkee.

Pidän siitä.

Kun on aikaa.

Pimeys

On taas mustaa.

Huhtikuuhun, ja siihen,että räystäät tippuvat- on valovuosi.

uusien kevätvaatteiden miettimiseen, ostamiseen- vieläkauemmin.

Vaikken ehkä enää masennu yhtä helposti,kuin aikaisemmin, niin tämä alkava pimeys, mustuus ja valon katoaminen elämästä saa aikaa paljon. Moni asioista ei vaan ole ihan positiivinen.

Mielen madaltuminen on huomattavissa, ei ehkä enää huomattavaa- silla vastaan tappeleminen oikeasti auttaa.

Pimeänä aikana pakollinen, ja joka päivä tapahtuva itensä huolitteleminenkin on yksi keino.

Hiukset,meikki,vaatetus.

Jos ulkomuoto on samankaltainen, kuin pään sisällä oleva sekamelska, niin hyvä ei seuraa tästä.

Harrastustoiminnan lisääminen ( sohvalla makaaminen ja suklaa) kuulostaa hyvältä, mutta jos menee överiksi, niin lopputulos on raskas sekin ja vaatii toimenpiteitä. Sekin voi masentaa ja kääntyä itseä vastaan.

Vaikken manaa piruja akkunaan, epäilen silti, että tämä jakso tulee olemaan hankala, ja ihan vain menneen kesän takia.

Varastoon ei paljon jäänyt paukkuja, kun kesä meni pettymystä sulatellessa,kun lämpöä oli kovin naftisti. Valoa saman verran.

Miten voi paleleva sisävesien kasvatti innostua jääkaudesta ja nähdä elämän hyvänä, ja aikaiset aamut kauniina tästä eteenpäin seuraavta- vaikkapa seuraavat viisi kuukautta.

VIISI! 

Mitkä vitamiinit hankin tuohon pöydälle kauniiseen riviin,kuinka järjestelen vaatekaappini,että käytössä ovat mieltä nostattavat vaatteet?

Vaatteen väritys on kuitenkin aina musta, otti mistä päästä tahansa. revi siitä pirteyttä sitten.

Hankinko  otsalampun itselleni,että maailma edes edessäni näyttäää paremmalta,kauniimmalta- kirkkaammalta? 

Pitääkö minun olla ajattelematta koko asiaa?

Mutta jos mietin tuota asiaa paljon, toivon löytäväni keinon, että pääsen tästä pimeydestä joskus pois, ja elän koko pimeän ajan ihan jossain muualla.

Lämpimässä.

Kuinka te tästä pimeästä ajasta selviätte?

Kuka tästä oikeasti nauttii, ja osaa löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää?

Musta hetki ja aukko

Olen joutunut nyt muutaman päivän aikana tässä miettimään omia pelkojani, ja kohtaamaankin osan niistä.

Ehkä jopa sen kaikkein pahimman,luulen ma.

Olen joutunut pelkäämään oman lapseni puolesta.

Se on isopelko se.

Avaruuden musta aukko ei ole kokoluokassaan tämän kaltainen ollenkaan. Tämä vie kaiken mennessään,eikä päästä irti otteestaan.

Kun oksennus maistuu suussa, ja kymmenennen kerran käy vessassa, ja  kun vanne alkaa puristaa päätä ja pahoinvointi lisääntyä. Kun tapahtumat osuvat aina pimeimpään yöhön ja epätietoisuus ja osin mielikuvituskin ottaa vallan, niin aikuinenkin on aika heikoilla.

Vaikka ihminen järjellä perustelee, niin tunne ajaa aina ohi,kun on kyse lähiomaisesta.

Kun poliisille tekee virka-apupyyntöä alkaa todellisuus olla jo aika karua.

Kun kaupungin läpi ajaa kymmenettä kertaa,kun miettii veden ääriä, rantoja, reittejä.  Kun tytär ystävineen ajaa aukiolevia paikkoja läpi pojan valokuvan kanssa läpi ja kyselee. Tuttavia,ystävä,paikkoja. Kun tajuaa,että niitä ei ole.

Pojallani ei ole mitään paikkaa, minne menä.

Ei yhtään ystävää, jonka luokse voisi mennä.

Sekin on karu totuus,kun se valkenee.

Pojalla on koti, mihin hän  oli hakeutumassa.

Minun luokseni.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Vaikeuksien,hankaluuksien,riitojen ja erimielisyyksien jälkeen poika oli tulossa kotiin.

Näki kodin paikkana, jossa hän on turvassa ja jonne hän uskaltaa tulla.

Kaikkien näiden vaikeuksien ja hankaluuksien,tehtyjen tekojen ja opetettujen asioiden, pelkojen,epävarmuuksien ja epäonnistumisten jälkeen tuo asia on paras palkinto, minkä olen koskaan saanut.

Jotain olemme tehneet toikein, jotain sellaista, mikä ei ehkä häviä.

Perusluottamus on olemassa, ja se ei ole pieni asia se.

Poikani luottaa minuun.

Minun suurin pelkoni on maailmassa se,että lapsille tapahtuu jotain, jotain, mikä säädettyä ei elämässä ole.

Vakavalle sairaudelle,ehkä tapaturmallekaan emme voi mitään- mutta  pelko,jonka epätietoisuutena joudumme kohtaamaan, on jotain sellaista -mikä saa  oman mielen ritisemään.

Pelko tekee meistä heikompia ja vahvempia.

Pelko tekee  meistä haavoittuvaisia.

Mitäkö minä tällä halusin sanoa?  En tiedä. Ehkä halusin jakaa vain tarinan, jolle ei tuntunut olevan onnellista loppua toisssayönä. Joka kuitenkin päättyi hyvin, ja antoi uskoa tulevaisuudelle ehkä enemmän taas kuin moni muu tapahtunut asia.

Kaikesta huolimatta.

Tämän tapahtuman jälkeen näen monen asian paljon kirkkaampana, monen oman toimintamallini ei-niin- toimivana ja haen voimakkaasti itse muutosta niihin, että voin auttaa omaa läheistäni,lastani paremmin ja tukea hänen kasvamistaan ja kuntoutumistaan oikeammin.

Minä jaoin sinulle suuren pelkoni, mustan hetken ja aukon elämässäni. Haluatko sinä jakaa omasi?