Kun on aikaa

Minulla on näinä aikoina pakottava tarve puhua ihmisistä. Pohdin paljon ihmisiä, tapaamisia ja kohtaamisia. Eroja. Niiden merkitystä. Kasvamista tässä elämässä. Mietin jopa kohtaloa, johdatusta- miksi sitä nyt sitten  nimitetäänkään.

Mietin päiviemme määrää, ja tapaa, jolla ne käytämme.

Miksi? Ensinnäkin siksi, että minulla on aikaa siihen. Koska asun nyt yksin, minulla todellakin on aikaa siihen. Pohtimiseen. Siihen,että istun  vaikkapa puoli tuntia käsi poskella lasittunein silmin ja tuijotan ''ei yhtään mihinkään''

Että haahuilen kaupungilla, tai halailen puuita ollessani koiran kanssa ulkona. Aikaa on.

Mietin,kuten toisenkin blogini puolella, tuota yhteyttä- joka joko on, tai ei. Joka  voi olla niin hämmentävä, syvä ja selvä- että se salpaa melkein hengityksen,kun sen ymmärtää.

Kun yhtäkkiä ymmärrät lukevasi toista, jopa tuntematonta ihmistä- kuin avointa kirjaa.

Näkeväsi sieluun asti,aistivasi toisen tuskan, kivun ja onnellisuuden tai sen toisen puolen määrän. Vaikka hän kertoisi sinulle sanoissaan muuta, näet- miten asia on.

Tämä on hämmentävää,sillä tätähän ei todellakaan tapahdu kaikkien ihmisten kanssa, vain niiden - joiden kone käy samalla kierroksella kuin sinun omasi.

Mitä enemmän tätä mietin, sen  hienommalta minusta tuntuu. Tätä on hämmentävä tajuta itsekään,  ja jopa hieman typerä lauseiksi kirjoittaa. Minulle se kertoo siitä,etten anna enää elämän mennä hukkaan. Hukkaan ihan itseltäni.Kertoo siitä, että vauhti alkaa olla riittävän hiljainen ja sen, että haluan, jaksan ja voin olla kiinnostunut muusta, kuin itsestäni, Hyvinvoinnistamme, jaksamisestamme. Kaikesta siitä, mikä vaan on meitä vuosikaudet pitänyt otteessaan.

Ohimennen mieleen tulleet ajatukset tässä vuosien saatossa, ja nopeasti kohdatut ''entäs sitten jos'' asiat - tai jopa ihmisetkin -onkin mahdollisuus kokea oikeasti.

Kun on aikaa.

Kun itse on ehyempi.

***

Elämä käy aina vain ehyemmäksi, mitä pidemmälle kulkee.

Pidän siitä.

Kun on aikaa.

Pimeys

On taas mustaa.

Huhtikuuhun, ja siihen,että räystäät tippuvat- on valovuosi.

uusien kevätvaatteiden miettimiseen, ostamiseen- vieläkauemmin.

Vaikken ehkä enää masennu yhtä helposti,kuin aikaisemmin, niin tämä alkava pimeys, mustuus ja valon katoaminen elämästä saa aikaa paljon. Moni asioista ei vaan ole ihan positiivinen.

Mielen madaltuminen on huomattavissa, ei ehkä enää huomattavaa- silla vastaan tappeleminen oikeasti auttaa.

Pimeänä aikana pakollinen, ja joka päivä tapahtuva itensä huolitteleminenkin on yksi keino.

Hiukset,meikki,vaatetus.

Jos ulkomuoto on samankaltainen, kuin pään sisällä oleva sekamelska, niin hyvä ei seuraa tästä.

Harrastustoiminnan lisääminen ( sohvalla makaaminen ja suklaa) kuulostaa hyvältä, mutta jos menee överiksi, niin lopputulos on raskas sekin ja vaatii toimenpiteitä. Sekin voi masentaa ja kääntyä itseä vastaan.

Vaikken manaa piruja akkunaan, epäilen silti, että tämä jakso tulee olemaan hankala, ja ihan vain menneen kesän takia.

Varastoon ei paljon jäänyt paukkuja, kun kesä meni pettymystä sulatellessa,kun lämpöä oli kovin naftisti. Valoa saman verran.

Miten voi paleleva sisävesien kasvatti innostua jääkaudesta ja nähdä elämän hyvänä, ja aikaiset aamut kauniina tästä eteenpäin seuraavta- vaikkapa seuraavat viisi kuukautta.

VIISI! 

Mitkä vitamiinit hankin tuohon pöydälle kauniiseen riviin,kuinka järjestelen vaatekaappini,että käytössä ovat mieltä nostattavat vaatteet?

Vaatteen väritys on kuitenkin aina musta, otti mistä päästä tahansa. revi siitä pirteyttä sitten.

Hankinko  otsalampun itselleni,että maailma edes edessäni näyttäää paremmalta,kauniimmalta- kirkkaammalta? 

Pitääkö minun olla ajattelematta koko asiaa?

Mutta jos mietin tuota asiaa paljon, toivon löytäväni keinon, että pääsen tästä pimeydestä joskus pois, ja elän koko pimeän ajan ihan jossain muualla.

Lämpimässä.

Kuinka te tästä pimeästä ajasta selviätte?

Kuka tästä oikeasti nauttii, ja osaa löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää?

Musta hetki ja aukko

Olen joutunut nyt muutaman päivän aikana tässä miettimään omia pelkojani, ja kohtaamaankin osan niistä.

Ehkä jopa sen kaikkein pahimman,luulen ma.

Olen joutunut pelkäämään oman lapseni puolesta.

Se on isopelko se.

Avaruuden musta aukko ei ole kokoluokassaan tämän kaltainen ollenkaan. Tämä vie kaiken mennessään,eikä päästä irti otteestaan.

Kun oksennus maistuu suussa, ja kymmenennen kerran käy vessassa, ja  kun vanne alkaa puristaa päätä ja pahoinvointi lisääntyä. Kun tapahtumat osuvat aina pimeimpään yöhön ja epätietoisuus ja osin mielikuvituskin ottaa vallan, niin aikuinenkin on aika heikoilla.

Vaikka ihminen järjellä perustelee, niin tunne ajaa aina ohi,kun on kyse lähiomaisesta.

Kun poliisille tekee virka-apupyyntöä alkaa todellisuus olla jo aika karua.

Kun kaupungin läpi ajaa kymmenettä kertaa,kun miettii veden ääriä, rantoja, reittejä.  Kun tytär ystävineen ajaa aukiolevia paikkoja läpi pojan valokuvan kanssa läpi ja kyselee. Tuttavia,ystävä,paikkoja. Kun tajuaa,että niitä ei ole.

Pojallani ei ole mitään paikkaa, minne menä.

Ei yhtään ystävää, jonka luokse voisi mennä.

Sekin on karu totuus,kun se valkenee.

Pojalla on koti, mihin hän  oli hakeutumassa.

Minun luokseni.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Vaikeuksien,hankaluuksien,riitojen ja erimielisyyksien jälkeen poika oli tulossa kotiin.

Näki kodin paikkana, jossa hän on turvassa ja jonne hän uskaltaa tulla.

Kaikkien näiden vaikeuksien ja hankaluuksien,tehtyjen tekojen ja opetettujen asioiden, pelkojen,epävarmuuksien ja epäonnistumisten jälkeen tuo asia on paras palkinto, minkä olen koskaan saanut.

Jotain olemme tehneet toikein, jotain sellaista, mikä ei ehkä häviä.

Perusluottamus on olemassa, ja se ei ole pieni asia se.

Poikani luottaa minuun.

Minun suurin pelkoni on maailmassa se,että lapsille tapahtuu jotain, jotain, mikä säädettyä ei elämässä ole.

Vakavalle sairaudelle,ehkä tapaturmallekaan emme voi mitään- mutta  pelko,jonka epätietoisuutena joudumme kohtaamaan, on jotain sellaista -mikä saa  oman mielen ritisemään.

Pelko tekee meistä heikompia ja vahvempia.

Pelko tekee  meistä haavoittuvaisia.

Mitäkö minä tällä halusin sanoa?  En tiedä. Ehkä halusin jakaa vain tarinan, jolle ei tuntunut olevan onnellista loppua toisssayönä. Joka kuitenkin päättyi hyvin, ja antoi uskoa tulevaisuudelle ehkä enemmän taas kuin moni muu tapahtunut asia.

Kaikesta huolimatta.

Tämän tapahtuman jälkeen näen monen asian paljon kirkkaampana, monen oman toimintamallini ei-niin- toimivana ja haen voimakkaasti itse muutosta niihin, että voin auttaa omaa läheistäni,lastani paremmin ja tukea hänen kasvamistaan ja kuntoutumistaan oikeammin.

Minä jaoin sinulle suuren pelkoni, mustan hetken ja aukon elämässäni. Haluatko sinä jakaa omasi?

Ei pahalla mut tahallaan

Reipasta opintosyksyä on nyt takana jo kaksi viikkoa ja olen tukehtua ärsytykseen aikuisopiskelijoita kohtaan.  Ovatko tämän päivän aikuisopiskelijat nyt sitä Saarikankaan lanseeraamaa pullamössösukupolvea? Vai missä on vika, kun vaikuttaa siltä, että aikuisilta näyttäisi puuttuvan tyystin motivaatio, organisointikyky ja ryhmätyötaidot? Kaikki on vaan täyttä paskaa ja mahdotonta toteuttaa, koska edes kaikkia kurssikavereitakaan ei tunneta. Syksy toi mukanaan ryhmään uusia jäseniä, apua! Miten siinä sitten voikaan tehdä ryhmätyötä, jos ei tiedä edes toisen nimeä. Mitäpä jos kääntyisit ympäri ja kysyisit? Ryhmätöillä on taipumusta edistyä paremmin, jos uskaltaa ensin vaikka katsoa toista varovasti kulmien alta.

Oikeasti olen onnistunut tukkimaan suuni vaihtelevalla menestyksellä. Jonkinlaisissa väleissä olisi pysyttävä, koska kuitenkin joudun heidän kanssaan työskentelemään ainakin tämän vuoden loppuun. Pitäisi keksiä rakentavia tapoja sanoa, että jokainen meistä on siellä täysin vapaaehtoisesti eikä ryhmän motivoituneemmat jäsenet välttämättä edes kaipaa mitään perässä vedettäviä.  Jos oppikirjan hankkiminen on jo niin suuri tehtävä, ettei siitä pystytä suoriutumaan, niin voisi olla hyvä hetki miettiä, josko pitäisi ensin opiskella jotain ihan muuta. Jotkut eivät pääse kirjastoon, toiset eivät suostu maksamaan kirjasta ja kolmannet eivät vaan millään voi lainata kirjaa opiskelijakaverilta ja ottaa kopioita tarvittavista sivuista, siitäkään huolimatta, että tietty määrä ilmaisia kopioita kuuluu jokaiselle opiskelijalle lukukausittain.

Tosiasiassa ihmettelen syvästi, kuinka on mahdollista, että jokainen näistä ihmisistä on ollut työelämässä jo ainakin kymmenen vuotta. Pistää väkisin miettimään, että kuka tekee heidän työnsä? Ja toisaalta, koska osalla heistä on monia satoja alaisiakin, niin kuinka se sujuu, kun kurssikaverin nimen ja yhteystietojen kysyminen on mahdottomuus? Puhumattakaan siitä, että saataisiin jotenkin jaettua tehtävät ja aikataulutettua niiden tekeminen…

Haluan huomauttaa, että opintovapaalla ollessani olen onnekas, kun pystyn siirtymään kokonaan nuorisoryhmän kelkkaan. Siellä meno ei ole kuin lastentarhassa. Haluan myös esittää toiveen: jos ajattelet alkavasi aikuisopiskelijaksi, niin mieti vielä uudestaan. Jos kerran olet jo omasta mielestäsi urasi huipulla, niin mitä edes tekisit niillä papereilla? Miksi tuhlaisit iltojasi opinahjossasi, jos arvosanoillekaan ei koskaan tule olemaan mitään käyttöä? Työnantajille kuulemma riittää, että on paperit eivätkä edes vilkaise arvosanojasi. Eikä niitä kyllä varmasti kiinnostakaan, jos aikoo jäädä saman kaupan kassalle, josta on tullutkin. Ehkä meidän näkemykset uran huipusta ei vaan ihan kohtaa.

Miksi se maksaa ja mikä siinä maksaa?

Tulin lauantain viikkoruokaostoksilta kotiin ja valehtelematta lapoin ruokaa jääkaappiin ja muihin kaappeihin ainakin vartin yhtä kyytiä. Kasseja ja nyssäköitä oli varmaan kymmenen.

Sen jälkeen istuin kylmän tuskanhien vallassa lukemaan kassakuittia. Sekin oli kevyesti kyynärän mittainen ja alareunassa pilkun edessä oli kolme numeroa.

En osta ekoa, reilua tai luomua - ainakaan ensisijaisesti. Kotimaista avainlippua, sydänmerkittyä ja joutsenta kyllä.
Ostan pääsääntöisesti keskihyviä peruselintarvikkeita: en kalleimpia, mutta en myöskään tietoisen säästäväisesti kaupan omia merkkejä. Ostan tuotteita jotka tiedän maistuviksi ja hyviksi, joissa on hinta-laatusuhde kohdallaan ja joista on helppo jatkojalostaa viisihenkisen perheen viikon ruokia.
Leivon ja laitan itse jos jaksan, ehdin ja osaan.
Säilömisen ilon olen tilanahtauden takia ilomielin luovuttanut keskusliikkeille: en pakasta tai hilloa, vaikka se tiettyä tyydytystä ehkä tuottaisikin. Ja varmasti myös säästöä.

Tuijotin kassakuitin loppusummaa ja mietin syömisiämme.
Karkeasti ja äkkiä laskien pääsisimme ehkä juuri ja juuri kaksinumeroisiin viikko-ostoksiin jos
- emme söisi pakastemarjoja, emme söisi hedelmiä, emme söisi laatulihaa, vaan vaihtaisimme pääsääntöisesti sika-nautaan (ja uskokaa pois, sitäkin käytän!). Jos vähentäisimme maitotuotteiden kulutuksen puoleen, jättäisimme kauppaan sellaiset herkut kuin oliiviöljy, kotimaiset tomaatit (varsinkin talvikaudella), vihreät salaatit.

Pohdin, onko pienellä budjetilla mahdollista ruokkia tällainen pieni suurperhe terveellisesti ja monipuolisesti? Onko vähävaraiselle mahdollista syödä terveellisesti, vai johtaako pienituloisuus väistämättä epäterveellisiin valintoihin?
Millaisista asioista on mahdollista säästää ilman että maku ja laatu kärsivät?
Ovatko luomu ja reilu vain rikkaiden etuoikeuksia?

Älä pelkää puuttua

Koska kirjoitn jo toisaalla, ja aihe on pureksittava, toimin tällä tavoin. Kipeydestä huolimatta asia on jakamisen arvoinen, kirjoittamisen ja pohtimisen arvoinen- vaikka oksennus suussa maistuukin.

Mitä sinä voit tehdä?

Mitä minä voin tehdä?

Tehdä,koska  on oikein.

Tänä päivänä, onko todellakin mahdollista,että lapset kuolevat, koska me vanhemmat surmaamme omat lapsemme.

Pahoinpitelemme puolustuskyvyttömän.

Ja järjestelmä, läheiset,omaiset eivät puutu.

Pääse puuttumaan.

Älä pelkää puuttua

Kuinka purkaa tukahdutettuja tunteita

Eräässä yhteydessä minulle todettiin, että minussa on paljon tukahdutettua tunnetta ja ajatusta, eikä kanavaa niiden purkamiselle. Niin totta. Tunnen sen painon ja puristuksen jokaisessa solussani. En vain tiedä, mitä tehdä. En edes välttämättä tiedä, mitä ne tunteet ovat. Tiedän ja tunnen vain, että jotain on ja paljon, eikä se löydä tietä ulos. Mitä siis tehdä?

Koen yhdeksi peruspiirteekseni luovuuden. Tämänhän pitäisi olla erinomainen keino tunteiden ja ajatusten kanavoimiselle. Miten luoda sille suotuisat puitteet nykyisessä elämäntilanteessa, jossa jo nyt tasapainottelen kahden täyden maailman välissä? Tarvitsen aikaa ja rauhaa päästäkseni siihen flow-tilaan, jossa tunteet ja ajatukset lähtevät purkautumaan ulos muodossa tai toisessa. Mieluiten se olisi se aamu, jolloin olen kaikin tavoin parhaimmillani, avoimena.

Musiikki. Sen kuuntelu, siihen uppoutuminen. Se jäi todella pitkäksi aikaa unholaan ja on vasta nyt tulossa takaisin. Havahduin siihen keväällä yhdellä keikalla. Musiikki on aina toiminut jonkinlaisena tulkkina ja väylänä tunteilleni. Mutta sekin tarvitsee oman tilan ja rauhan. Kuulokkeet korviin ja vetäytyminen omaan kuplaan.

Tunteet ja vastakaiku niille. Yhdessä jaetut tunteet.

Annoin tämän tekstin tulla tähän sen ihmeemmin miettimättä ja taisin juuri oivaltaa jotain. Enkä pysty kirjoittamaan enempää juuri nyt.

Olisi mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia ja kokemuksia tukahdetuista tunteista ja kuinka ne saa ulos.