lauantai 26. tammikuuta 2013

Tarina päivässä: yhdessä

Twitterissä näin toissa päivänä twiitin, jossa sanottiin kutakuinkin niin, että suljettujen ovien aika on ohi. Re-twiittasinko? No en. Merkkasinko suosikiksi? No en. Olisiko pitänyt tehdä jompikumpi? No olisi. Ajatuksen hukkaaminen harmittaa vähän. Joka tapauksessa se liittyi sosiaaliseen mediaan, mikä ei kai kenellekään tule yllätyksenä, kun kysymys on minusta. Sosiaalinen media haukkaa päivistäni leijonan osan, koska työharjoittelu, opinnot ja henkilökohtainen elämä.  

Avataan vähän ennen kuin menen oikeasti asiaan. Eli työharjoittelussa olen sosiaalisen median konsultointitoimistossa, mikä tarkoittaa siis hyvin paljon läsnäoloa siellä missä tapahtuu, uusien trendien ja ajankohtaisten asioiden haistelua sekä uusien alati lisääntyvien työkalujen opettelua. Opintoihin sosiaalinen media liittyy opinnäytetyön muodossa, sillä aiheenani on maineenhallinta sosiaalisessa mediassa.  Sattuneesta syystä elävimmät esimerkit hyvästä ja huonosta löytyvät netistä. Henkilökohtaisessa elämässä yhteydenpito ystäviin on siirtynyt hyvin paljon sosiaalisen median eri kanaviin sekä sähköpostiin. Niin ja sitten olet vielä tietenkin sinä. Sinä joka luet tätä tekstiä, sinä joka kommentoit ja sinä joka kirjoitat myös omaa blogia. Kaikkien kuulumisista olen kiinnostunut, joten päivittäiseen ohjelmaani kuuluu myös piipahdella blogeissa katsomassa, mitä kenellekin kuuluu. Sitten olet myös sinä, joka tulit siihen viereen, katselet hetken ja menet pois. Kiva kun kävit.

Jos suljettujen ovien aika on ohi, niin sehän tarkoittaa, että ovet ovat jälleen auki. Vai tarkoittaako sittenkään? Aivan kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina, kun kukaan ei lukinnut oviaan ja vieraat tulivat ja menivät sen suuremmin etukäteen sopimatta. Lapset kasvatettiin yhdessä koko kylän voimin, koska kenellekään ei tullut mieleenkään vain kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaansa, jos näki jotain epäsopivaa tapahtuvan tai jollain oli hätä.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa yllämainitut periaatteet vielä toimivat ja tiedän, että lapsen ja nuoren näkökulmasta se oli pelkästään ahdistavaa. Aina oli joku mummo tai pappa puuttumassa minun juttuihini kävelykeppi raivokkaasti ilmassa heiluen ja ruotsia papattaen. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vakuuttavammin esitin, etten ymmärrä sanaakaan. Mutta nyt, kun palaa niihin aikoihin muistoissaan, niin se välittäminen oli aitoa ja loi turvallisuuden tunnetta. Aina pystyi luottamaan siihen, että apua saa, jos sitä tarvitsee. Senkin kerran, kun olin saanut ruostuneen tikan jalkapöytääni pihalle ei rynnännyt äiti vaan koko kerrostalollinen huolestuneita aikuisia. Tai sen kerran, kun naapurin tyttö sateella paljain jaloin juostessaan astui naulaan, ei hänenkään avunsaantinsa kauaa kestänyt. Jos sama tapahtuisi nyt, suurella todennäköisyydellä kukaan ei kiinnittäisi huomiota saati että oikeasti uhraisi aikaansa auttamiseen. Eihän sitä tiedä, jos vaikka saisi vahingossa syytteen pedofiliasta ja lapseen sekaantumisesta. Milloin maailmasta tuli näin hirveä?

Eihän sosiaalisen median luoma yhteisöllisyys voi tietenkään koskaan olla täysin sama asia, mutta minusta suunta on kuitenkin hyvä. Aito välittäminen ja vuorovaikutus välittyy kyllä sähköisestikin. Se aika, jonka toinen ihminen panostaa kanssasi keskusteluun on todella arvokasta, vaikka se tapahtuisi sähköisestikin. Oikeastaan kun on läsnä esimerkiksi facebookissa (tai missä tahansa muussa pikaviestipalvelussa) ja keskustelee jostakin yksityisviestein, niin läsnäolo on ihan ehdotonta. Kun ajatuksia ilmaistaan kirjoittamalla, niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla oikeasti läsnä. Jos et usko, niin kokeilepa puhua samaan aikaan jollekin kun kirjoitat. Näin keskustelu ja kontakti saattaa joskus olla jopa paljon syvempi kuin ohikiitävät kahvikeskustelut ystävien kanssa ympäristössä, jossa riittää kaikenlaisia muitakin huomioista kamppailevia virikkeitä.  Enkä nyt sanonut, että kontaktit kasvotusten olisivat menettäneet merkityksensä. Ei ole, sillä sähköisesti ei voi esimerkiksi haistaa, maistaa tai koskettaa fyysisesti. Jaksuhalit ja voimien toivotukset lämmittävät mieltä ja antavat oikeastikin energiaa. Sinä pysähdyit lukemaan, mitä minulla on asiaa ja ymmärsit tarpeeni. Tietenkin joskus on myös hetkiä, kun tarvitsee ihan oikean fyysisen halin, ihon tuoksun ja kehon lämmön, mutta silti: kiva kun ollaan täällä yhdessä - sinä ja minä.

***
Kiitos Nata kauniista tunnustuksesta.


Nata löytyy väliaikaisesti tästä blogista,
koska Vuodatuksen blogi(t) remontissa.

***
Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

8 kommenttia:

  1. Olen monesta asiasta hyvinkin samaa mieltä, vaikka sosiaalisen median käyttöni onkin varsin rajoittunutta. Ainakin jossain mittakaavassa: en ole Facebookissa, en twiittaa, mutta blogistania taas on osa päivittäistä elämääni ja yhteisö siellä/täällä on oikeasti tärkeä.

    Se, ovatko ovet tätä myötä avoimet, on kaksipiippuinen juttu. Vaikka jakaakin näennäisen avoimesti faktoja ja tapahtumia elämästään, ajatuksiaan ja tekemisiään, se on kuitenkin valikoitua. Päätän itse mitä kerron ja mitä en. Miten syvälle menen missäkin asiassa ja mitä pimitän kokonaan. Todellisessa elämässä tähän ei ole samanlaista mahdollisuutta.

    Varsinkaan mainitsemillasi pienillä paikkakunnilla, jollaisella minä juuri tällä hetkellä asun. Joihinkin itseä koskeviin väitteisiin ja huhuihin, jopa suoranaisiin valheisiin ei voi kun suhtautua humoristisesti ja hymähdellen. Ehkä paras oli, kun eromme jälkeen kuopuksen isällä oli aikaa ruveta harrastamaan kauan haaveilemaansa esittävää taidetta (kun ei ollut enää vaimoa valittamassa, että sä et ole koskaan kotona ;-) ja hän tuli esiintymään paikkakunnallemme sirkuspoppoon kanssa. Sain kuulla, että mieheni "karkasi sirkuksen matkaan". (En voinut kun nauraa!!!)

    Asiaan: mikähän se olikaan? Öö, yhteisöllisyys, ylläolevasta esimerkistä huolimatta se on ihan mahtava voimavara. Samoin tuo kaikista välittäminen ja koko kylä kasvattaa meininki, vaikka se tai yksityisyyden puute välillä vähän ärsyttäisikin.

    Mutta ilman ystäviä, tuttavia, satunnaisia ohikulkijoita, asiakkaita ja kaikkia muita ihmisiä joita päivän mittaan tapaa, olisi ihan mahdottoman orpo olo. Tämä on vissiin minun tosielämän Facebookini ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä kenenkään ei pidä käyttää kaikkia mahdollisia sosiaalisen median kanavia vaan pelkästään niitä, joista kokee itselleen olevan hyötyä. Sama sääntö pätee niin yrityksiin kuin yksityisiin ihmisiin. Miksi pitäisi olla siellä, jossa kohderyhmä ei kiinnosta? Tai siellä, missä ei ole sellaisia ystäviä tai kontakteja joihin haluaa pitää yhteyttä. Se, että itse olen siellä, täällä ja tuolla, ei tietenkään ole pakko vaan olennainen osa sitä, mitä teen.

      Mitä taas avoimiin oviin tulee, niin on ihan totta, että sitä valitsee itse sen mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Mutta minä teen samoin "todellisessa" elämässä. Todellinen lainausmerkeissä siksi, että en oikeastaan enää osaa pitää sosiaalista mediaa irrallisena osana elämääni vaan yhtenä osana todellista elämääni. Jopa niin, että aika ajoin mietin tosissani nimimerkin käytön mielekkyyttä blogissa. Sehän on ainoa paikka, jossa en ole omalla nimelläni. Tosin näppärä lukija löytää sieltäkin oikeat linkit, joiden kautta pystyy selvittämään henkilöllisyytenikin. Ihan vaan siitä syystä, että en oikeastaan koe tarvitsevani nimimerkin tarjoamaa suojaa. Ainoa hyöty, jonka siinä koen olevan, on se, että ei aina tarvitse viilata pilkkua ja rakentaa täydellisen oikeinkirjoitettua tekstiä. Ja jotenkin helpommin päästää eetteriin keskeneräisimmätkin ajatukset. Ainahan voi vedota, että en se minä ollut vaan mun pseudonyymi, joka sen sanoi.

      Tietenkin pienellä paikkakunnalla on vaikeampaa näyttää ja kertoa ulos vain sen minkä valitsee, mutta kuten esimerkkisi osoittaa, niin loppujen lopuksi paljon siitä, mitä ihmiset luulee tietävänsä on heidän omia tulkintojaan eikä sitä, mitä itse olet valinnut kertoa. Mutta kyllä, tunnen myös tuon pikkukaupunkien ikävän puolen. Kaikenlaisia juoruja liikkuu ja joskus se vaatii paksun nahan kasvattamista tai hillitöntä naurukohtausta.

      Ja niin, vaikka sosiaalinen media onkin osa todellista elämääni, niin edelleen tarvitsen virikkeitä myös muille aisteilleni. Haluan ottaa vaikkapa toista ihmistä kädestä ja katsoa silmiin, kun puhun hänelle. Sähköinen ei korvaa fyysistä vaan on osa elämää. Sähköinen myös auttaa kummasti hallitsemaan puhelinlaskuja, kun viestiä voi ilmaiseksi jopa niin, että näkee toisen kasvot samalla joko pelkkänä kuvana tai sitten webkameran kautta. :)

      Poista
    2. Olet oikeassa, kyllä tosielämässä voi myös rajata ja pimittää. Se mitä ympärillä puhutaan voi olla ihan muuta ja totuus taas toinen. Mutta se mitä itse kertoo, missä laajuudessa kenellekin, on ihan oma valinta.

      Esimerkkinä vaikkapa tämä minun homealtistukseni. Ihan helpolla en ala siitä ihmisille puhua, koska vielä nykyäänkin nämä asiat tuomitaan niin helposti korvienväliongelmiksi. Tai jos puhun, mietin mitä kannattaa kenellekin jakaa.

      Aika harvalle tulee vaikkapa kerrottua, että yksi ikävimmistä oireista on, että silmämunia palelee ;-D

      Poista
    3. Jäin nyt miettimään, että miltä se tuntuu, kun silmämunia palelee? :D

      Nuo korvienväliongelmat on siitä huonoja vaieta kuoliaiksi, että sillä tavalla asenteet homealtistukseen, fibromyalgiaan tms. ei koskaan muutu. Ja sitten ne, joilla on oikeasti ongelmia niiden asioiden kanssa, ei puhu niistä kuin valikoiden kaikkein luotetuimmille.

      Kuuluu taas sarjaan: maailmassa on virhe :)

      Poista
  2. Kirjoitin jokin aika sitten siitä kuinka mun paikkakunnallani pidetään kaikkia asiakkaita turhina valittajina. Kun menet yksityiselle lääkärille saat oikeesti hoitoa ja lääkekuurin. Muthan luokiteltiin tk:ssa harhaluuloiseksi, joka kuvittelee kivut. Noh, menin yksityiselle ja niskastahan löytyi välielvynpullistuma ja pääsen kohta leikkaukseen.

    Hyvä kirjoitus sulta, taas kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritin löytää mainitsemaasi kirjoitusta, mutta eipä siitä ainakaan puhelimella tullut mitään. Linkki siihen olis kiva ylläri.

      Minusta on aina yhtä hämmästyttävää se, että vaikka tk:ssa ja siellä yksityisellä lääkäriasemalla on ihan sama lääkäri, niin joissain tapauksissa siellä yksityisellä asemalla saa silti parempaa ja asiakkaaseen oikeasti paneutuvaa hoitoa. Aivan kuin työhuoneen sijainti muuttaisi ammattimaisuuden. Toisaalta ymmärrän (raha tekee ihmeitä motivaatiolle), toisaalta se on minusta väärin. Työ on tehtävä yhtä hyvin riippumatta siitä maksaako palkan veronmaksajat vai tekeekö suoraan itselleen tiliä.

      Mutta olen samaa mieltä siitä, että usein tk:ssa asenne on juurikin se, että ollaan turhan valittajia. Meillä esimerkiksi ei aikaisemmin ollut sairaanhoitopalveluita työterveydessä vaan aina piti mennä hakkaamaan päätään seinään tk:seen. Päätä piti hakata seinään, koska flunssahan ei ole syy olla poissa asiakaspalveluammatista, ellei ole kuumetta. Eivätkä kampaamokemikaalit tietenkään aiheuta lisäoireita, kun hengitystiet ovat ärtyneet jo valmiiksi. Tämä edellä kerrottu siis terveyskeskuksen kanta.

      Olen iloinen, että lopulta saatiin asiantunteva työterveyshuolto, koska siellä ei tarvitse oikeasti selittää, miksi on työkyvytön flunssan vuoksi. Heille se on itsestään selvää, että ärtyneet limakalvot ja hengitystiet + kampaamokemikaalien tuoksut sekä muutenkin allergisoitunut työntekijä ei pysty olemaan siinä ilmastossa flunssassa. Tai pystyy, muttei pysty yskimiseltään tekemään mitään.

      Mitä mun fibroon tulee, niin olin silloinkin onnekas, kun oli kattava työterveyshuolto eikä tarvinnut mennä terveyskeskukseen leimautumaan hulluksi ja harhaluuloiseksi. Mutta nämä on oikeasti niitä syitä, minkä takia mun mielestä asioita ei pitäisi vaieta kuoliaiksi. Asennemuutosta tarvittaisiin monessakin jutussa.

      Vaikka onkin väärin, että et saanut hoitoa ja vakavasti ottamista sieltä, mistä meidän kuuluisi sitä saada, niin onneksi kuitenkin saat oikeaa hoitoa. Elämänlaatu paranee kummasti, kun ei satu.

      Kiitos SatuMaria. Joskus tulee mieleen painavaa sanottavaa, ja se vie mennessään. :)

      Poista
  3. Minä kasvatin lapseni ,Juniorin aina esikouluikään asti, pienellä paikkakunnalla. Oli ihastuttavaa,kun ihmiset puuttuivat- jätän sen nurjan puolen kokonaan kertomatta, oli siinä sitäkin toki. Mutta tuli tunne,että joku edes välitti. Toimi,kuten oikein on. Toki samaan tunteen kokee omassa lähipiirissään edelleenkin ,mutta merta edemmäs kalaan kun menee, niin tunnelma kummasti jäähtyy.
    Ei kukaan välitä. Ei kiinnosta,ei ole voimavaroja,ei kuulu muulle. Ei jaksa vaivautua.

    Sosiaalisen median helppous välittää on niin paljon nopeampaa- vie vähemmän energiaa. On mainion näennäistäkin osin.
    Sosiaalisessa mediassa päteminen on aika helppoa. Olla muka läsnä, olla eri tavalla läsnä.
    Toki. Oma elämäni on paljon verkossa. Niin on vain päässyt käymään,oli se sitten hyvä tai huono asia.
    Ilman tätä? En minä varmana osaisi ollakaan. Tai olisin vielä enemmän erakoitunut.

    Kirjoitat terävästi. Pidän siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vintti. :)

      Kaikilla asioilla on sekä hyvät että huonot puolensa. Huonot on se hinta, jonka jostain hyvästä on maksettava ja sitä kautta ehkä joissain rajoissa hyväksyttävissä. Toki pienillä paikkakunnilla on sellaisiakin nurjia puolia, joita ei millään muotoa ole valmis hyväksymään. Silti huomaan kaipaavani sellaista aikaa, jossa ihmiset ottavat vastuun toisistaan, koska välittävät. Sillä tavoin kaikilla olisi enemmän voimavaroja arkeen.

      Olet oikeassa, että joissain tapauksissa somessa välittäminen on helpompaa ja nopeampaa ja sitä kautta kaiketi myös näennäisempää. On ihan aiheellista kysyä, kuinka moni olisi oikeasti valmis tekemään jotain vaikkapa toisen bloginkirjoittajan hyväksi, jos se vaatisi muutakin kuin oikeita sanoja? Mutta samahan se on oikeassa elämässä. Tosipaikan koittaessa todelliset ystävät voi laskea sormia apuna käyttäen.

      Kuten tuolla omassa blogissani jo yhtenä päivänä sanoinkin, niin ajoittain tunnen syyllisyyttä siitä, että en kommentoi kaikkia aktiivisesti seuraamiani blogeja. Toisaalta, kun siellä bloginkin puolella olevassa linkkilistassa on jo yli 70 blogia, niin on ajankäytöllisesti mahdottomuus kommentoida kaikkia joka kerta. Toisaalta täälläkin huomaa sen, että syntyy monia erilaisia suhteita. Joidenkin kanssa käy aktiivisempaa keskustelua kuin toisten. Monesti siinä on kysymys vastavuoroisuudesta. Suhde rakentuu väkisin vahvemmaksi, jos käydään vuoroin vieraissa ja oikeasti käytetään aikaa toiseen. Se ei kuitenkaan tee kenestäkään blogilistallani olevista yhtään sen vähäisempiä, että ajatusten vaihto ei ole niin aktiivista. Se on vain erilaista.

      Tulin kaiketi siihen loppupäätelmään, että kaikkein aidoimmin pitää olla läsnä juurikin pikaviestien kautta. Blogien ideahan on kuitenkin vähän sama kuin noutopostin: jokainen kirjoittaa oman postauksensa silloin kun itselle sopii, ja se luetaan sitten, kun aikataulu antaa myöden.

      Mutta niin, kyllä sosiaalinen media on parhaimmillaan uusi koko kylä hoitaa alue. Ja kyllä tarvitsen sitä muiden kontaktieni lisäksi.

      Poista