Kuinka purkaa tukahdutettuja tunteita

Eräässä yhteydessä minulle todettiin, että minussa on paljon tukahdutettua tunnetta ja ajatusta, eikä kanavaa niiden purkamiselle. Niin totta. Tunnen sen painon ja puristuksen jokaisessa solussani. En vain tiedä, mitä tehdä. En edes välttämättä tiedä, mitä ne tunteet ovat. Tiedän ja tunnen vain, että jotain on ja paljon, eikä se löydä tietä ulos. Mitä siis tehdä?

Koen yhdeksi peruspiirteekseni luovuuden. Tämänhän pitäisi olla erinomainen keino tunteiden ja ajatusten kanavoimiselle. Miten luoda sille suotuisat puitteet nykyisessä elämäntilanteessa, jossa jo nyt tasapainottelen kahden täyden maailman välissä? Tarvitsen aikaa ja rauhaa päästäkseni siihen flow-tilaan, jossa tunteet ja ajatukset lähtevät purkautumaan ulos muodossa tai toisessa. Mieluiten se olisi se aamu, jolloin olen kaikin tavoin parhaimmillani, avoimena.

Musiikki. Sen kuuntelu, siihen uppoutuminen. Se jäi todella pitkäksi aikaa unholaan ja on vasta nyt tulossa takaisin. Havahduin siihen keväällä yhdellä keikalla. Musiikki on aina toiminut jonkinlaisena tulkkina ja väylänä tunteilleni. Mutta sekin tarvitsee oman tilan ja rauhan. Kuulokkeet korviin ja vetäytyminen omaan kuplaan.

Tunteet ja vastakaiku niille. Yhdessä jaetut tunteet.

Annoin tämän tekstin tulla tähän sen ihmeemmin miettimättä ja taisin juuri oivaltaa jotain. Enkä pysty kirjoittamaan enempää juuri nyt.

Olisi mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia ja kokemuksia tukahdetuista tunteista ja kuinka ne saa ulos.

Ylikävely

Olen tässä kesän aikana puuhannut paljon miehisiä asioita. Kohdannut paljon ihmisiä- miehiä pääsääntöisesti- ja ollut heidän kanssaan tekemisissä  noin kuin työnjohtaja-alainen asetelmassa.

Minä työnjohtajana.

Ohoh.

Kyllä, niin on pässyt  käymään.

Olen tutustunut rakennusmaailman saloihin, ja tullut hyväksytyksi oman itsenäni, näkemyksineni.

Mutta valitettavasti myös tullut ylikävellyksi ja vähätellyksi, ja tämä siksi-koska olen nainen.

Olen oppinut olemaan hyvinkin torpakka, ja suututtanutkin erikoisalojen miehet viemällä roskasaavit viereensä- ja kehoittanut ihan itse siivoamaan jälkensä.

Kääk.

Olen raivostuttanut miehet muistuttamalla jo ennaltasovituista aikatauluista, ja vaatinut pitämään niistä kiinni.

Olen hakenut tavaraa, ,kohdannut ylimielisyyttä- ja väheksyntää. 

Olen myös saanut olla hyvinkohdeltuna ja tasavertaisena raksa-apulaisena. Apuani on kiitetty.

Kulunut aika on opettanut paljon siitä, mitä ja miten edelleenkin tietyssä kohdin naiseen suhtaudutaan,kun nainen onkin käskynantajan paikalla. Tärkeän kriisitilanteen kohdalla olen ottanut puhelun omalle päällikölleni, joka on asian selventänyt, kun ei ole mennyt perille. Pomoni on mies. Kyllä- olen joutunut osan käskyistä kierrättämään sieltä.

Kertonut tilanteen, ja saanut vauhtia tapahtumaan tuolla tavoin.

Sama asia,jota minä en saanut läpi, meni toki läpi- kun isopäällikkö niin sanoi.

Eikö typerää? Ja mitä se kertoo niistä ihmisistä, jotka ovat käskyjä vastaanottavalla puolella? 

Hassua,vaikeaa ja hankalaa.

Eikö jo ymmärretä- että se,kuka maksaa laskun,sanelee ehdot?

Minun mielestäni tämä on niin simppeliä. Todella simppeliä.

Mutta ei.

Tämä, mitä edelleen ajoittain esiintyy,että joku toinen kokee olevansa osaamisensa kanssa ja sen kautta  parempi kuin joku toinen- saa minut suuren hämmennyksen valtaan. Siis mitä ihmettä?

Ehkä sydänkirurgilla voisi olla siihen oikeus,aivokirurgilla ( ja heilläkin vain ammatillisen osaamisensa kautta)- maailmankuululla onkologilla, tai jollakulla- mutta että sähkömiehellä.

Putkimiehellä.

Laitetaanpa nyt hieman tätä taas oikeisiin mittasuhteisiin!

Mitä olen oppinut? Ensikerralla käytän naismaalaria. Ehdottomasti.

Tasa-arvoinen yhteiskunta. Raja-aitojen rikkoutuminen. Mies ja naisalojen sekoittuminen. Ammatillinen arvostaminen sukupuoleen katsomatta. Siitä riippumatta? Voisiko tällaisia asioita esiintyä enemmän?

Voisivatko ihmiset arvostaa toinen toisiansa? Ihmisinä vain , ammateista ja  yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Eikö ihmisen ainoa arvo ole kuitenkin se, mitä ja miten hän kohtelee muita ympärillään?

Siunattu kahvitauko ja mahdollisuus ajatuksen pilkkoiseen pienemmäksi.

Itseensä sijoittamisen vaikeudesta

Miksi se on niin käsittämättömän vaikeaa - itseensä sijoittaminen nimittäin? Olipa sitten kyse ajasta tai muusta resurssista.
Vakaasti olen sitä mieltä, että kun keho voi hyvin, voi mielikin hyvin. Ja kun äiti voi hyvin, on koko perheellä parempi olla.

Kampaajallakäynnin jälkeen on niin mukava ja hemmoteltu olo.
Ja syyllisyys, koska nekin rahat olisi voinut laittaa... no, johonkin.

Lenkille ei meinaa päästä ensinkään, ellei ensin siivoa, leiki intensiivisesti, laita tonnikaupalla ruokaa ja keksi ohjelmaa. Lenkki kuristuu puoleen tuntiin - jos ne vaikka kuolevat nälkään ihan näillä sekunneilla?

Kesken innostavan lukuhetken - haastava ja kiinnostava kirja - on ihan pakko nousta pyyhkimään pölyjä tai viikkaamaan pyykkiä. Jos vaikka tulee äkillinen pyykkihätätilanne.

Miksi sen tunnustaminen että oma hyvinvointi on tärkeää, saa olon tuntumaan siltä että riistää joltain toiselta - kun asiahan on täysin päinvastoin?
Ja miksi ihmeessä itseen sijoittaminen on niin äärettömän vaikeaa?
Miten muut siitä suoriutuvat, vai olenko minä ainoa?

Kakkua, olkaa hyvä.

Koska, toden totta- ylläpito viettää tänään syntymäpäiviä- tarjotaan täällä kakkua. Eikä mitä tahansa kakkua, vaan tätä.

Lämpimästi suosittelen. Ystävä tuota on minulle tehnyt, itse olen huono makeiden leipoja.

Jos minä joutuisin nyt kuitenkin i se leikkimään ajatuksella,että millainen kakku olisin, mikä minua kuvaisi parhaiten, sanoisin,että paksu.

Monikerroksinen.
Runsas.

Kerrokset kertovat jo eletystä elämästä , ja luonteen moninaisuudesta.  Siitä,että elämässä on niin paljon kaikkea. Minussa on paljon ja minulla on paljon.

Osin ehkä joku aika yllätyksetön, mutta kirpeä.  Minähän rakastan tätä arkea, olen siinä kohden yllätyksetön ja tylsä, mutta pyrin siihen,että luonteessani oleva särmä säilyy, ja mieli olisi yhä ja vielä terävä. Aina.

Sekoitus  montaa erilaista täytettä- ja jopa pohjat,kerrokset voisivat olla miksaus monesta. Sellaistahan elämä nimittäin on. Paljon kaikkea, joiden tulee ja kuuluu sekoittua. Makujen pitää toimia yhdessä- vaikka ensi alkuun tuntuisi mahdottomalta.

Kakussa  voisi olla jotain, joka kertoisi rohkeudesta.

Suklaa ei, mutta paljon kotimaista marjaa, ja sekoitus kermaa ja rahkaa, makeutusaineena vanilja.

Luultavasti koristeena  ei juurikaan mitään. 

Tuollainen minä juuri olen. Aika simppeli, ja suoraviivainen. 

Muoto? Sanoisin,että suorakaide, ei missään nimessä pyöreä tai sydän tai nelikantti- ei tunnu omalta.

Makeaa minusta ei saa tekemälläkään, muttei keinotekoinen makeutusainekaan toimi. Aitoa tavaraa, mutta vähän. Sitä lienen omimmillani.

***

Voiko itseään luonnehtia,kuvailla kakkuna? Näköjään voi. Eikä se hassumpi mielikuvitusleikki ollutkaan.

Millainen sinä olisit?

Ja niin, olkaa hyvä- virtuaalimaailman kahvipöytä on katettuna. Kahvivalikoima luonnollisesti täällä meillä on laaja, Mastereista syntyy meillä mitä tahansa. Santsatakin saa.

Itse otan tuon kakkuni kanssa ihan tavallista ja lorautan joukkoon maitoa. Ja kakkupalani on iso!

Sijoitan itseeni

Pääsen tänään hemmottelemaan itseäni.  Sijoittamaan itseeni. Pyrin siihen nykyään aktiivisesti.  Jos näkisitte minut nyt,kun olen tukka pystyssä lähdössä ikivanhoissa treenihousuissa fillarilla polkemaan töihin, lentäisivät kahvit näppäimistölle. Mutta sijoittaa voi toki paljon  ja eri tavalla. Tämä fillarointikohta on kai fyysiseen hyvinvointiin sijoittamista ja sitä kautta aineetonta sellaista ?

 Ehkä.

Sijoitan itse itseeni  nykyään myös rahaa.  Turhamaista? On toki, en muuta yritäkään sanoa. 

Milloin voi,kannattaa satsata omaan ulkonäköön? Miksi ? Mitä se tarkoittaa? Yhdelle yhtä, ja toiselle varmaan ihan kolmatta asiaa, vertailukelpoisia asiat eivät ole- sillä työ, ympäristö, elämäntilanne, kaikki asettavat erilaisia haasteita- joskus jopa paineita, ja kyllä vaatimuksiakin  tuohon liittyen. Niiden mukaan me ihmiset sitten soudetaan ja huovataan. 

Joskus aikoinaan kavala ystäväni hankkki minulle lahjakortin, ja erehdyin menemään kauneushoitolan ovesta sisään. Julkinen tunnustus, ripsenpidennykset.

Sillä tiellä tämä nainen nyt on.

Kyllä. Huoltoväli kolme-neljä vkoa, ja lovi lompakossa. Niin pääsi käymään. Enkä vaihtaisi tuota mihinkään .

Kun makaan lavitsalla keskellä työpäivää, tai ennen tai jälkeen- pääsen helposti vajoamaan omituiseen irralliseen olotilaan ja keskittymään hetkeen- ja nauttimaan siitä.

Minä, joka olen kai kaksi kertaa elämässäni nyppinyt kulmakarvani ( tai joku muu on),enkä koskaan kosmetologilla tai esimerkiksi ihonpuhdistuksessa käynyt ihminen.

Ei manikyyrejä,ei pedikyyrejä. Olen niin pitänyt niitä asioita 'ei minun juttunani'

Olen joskus mielessäni jopa ihmetellyt, mitä ja miksi ihmiset niissä käyvät, kun saman asian voisi tehdä himassakin pienellä vaivalla. Totta, niin voikin.

Vasta tämän ripsiasian kanssa minulle on asia valaistunut. Jaa! Wow. Tämähän oikeasti on mainio asia, ja hoitolan ovesta kävelee ulos eri ihminen,kuin sisään.

Tämä  minulla on  myös luottamusasia. Annan jonkun toisen ihmisen koskea minuun, olen hänen armoillaan - annan itseni hänen käsiinsä.

Tämähän ei olekaan siis hei mikään hölynpöly-asia, vaan kertookin siihen,että rakennan elämääni   ehyemmäksi, ja minä,ainainen suorittaja - ''ei tartte auttaa'' tyyppi, ymmärtää,että apua tarvitaan.

Kuinka rikkonaisesta tehdään ehyt.

Toisten avulla. Minä annan auttaa,enkä koe sitä heikkoutena enää itse, vaan omana vahvuutena.

Minä  tarvitsen apua.

Jotain, mikä saa rankani suoristumaan, minäkuvani kohenemaan- ja oloni paranemaan.

Huonoa itsetuntoa?

Voi olla, ja ihan taatusti onkin osin, vaikka alan jo pitää itsestäni. Se on vahva tunne se, joskus ei ole ollut.

Tämä sijoitus siis kannattaa, niin tunne minä.

Silloin sen on oltava oikein.

Nykyään itseen saa sijoittaa, joskus se tuntui olevan väärinkin. Jopa tuomittavaa, ja se piti tehdä melkein salassa. Oli huono ihminen ,jos ajatteli itseään,eikä aina muita.

 Mikä on sinun juttusi? Kuinka sinä sijoitat itseesi? 

Kotiäidin latte

Kello tulee pian kuusi. Lorautin juuri kuopuksen maitomukiin tarkoitetut maidot omaan aamukahviini. Kotiäidin latte.

Äiti tässä vähän naputtelee samalla.

Aamukahvihetkeni ovat tällaisia. Minä ja tuo pikkuinen kukonlaulun aikaan. Tosin en yleensä kirjoita aamupalapöydässä, mutta nyt halusin jo viimein saada ensimmäisen tekstini tänne. Mitään kovin syvällistä ei voi odottaa, koska meillä on tässä vähän juttu kesken. Ja siinä vaiheessa, kun tuo aamupuuro loppuu, niin meille tulee lähtö leikkeihin.

Marika kyseli kesän parhaasta kahvitauosta. Saako laittaa kokonaisen listan?

Suloisimpia kahvitaukoja viime vuosina ovat olleet ne, kun vähintään viisikymmentä prosenttia lapsista on päiväunilla. Se kuuluisa, kallisarvoinen oma hetki. Kuppi kahvia, hetken hengähdys omissa puuhissa, omissa ajatuksissa.

Puhumattakaan niistä ajoista, kun omassa seurassa kaupungille pääseminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Hetki ihmisten ilmoilla, omassa rauhassa. Kukaan ei keskeytä. Täyttä luksusta!

Tämän kesän voitonriemuisimpia kahvihetkiä ovat olleet ne kolmestaan ruokaostosten lomassa vietetyt kahvilahetket. Minä ja lapset. Että näiden kanssa pääsee liikkumaan jo näinkin! Oikeastaan ihan rennosti. Vanhempi jaksaa kävellä ja käyttäytyä. Nuorempi viihtyy rattaissa, vaikka hetkeksi pysähdyttäisiinkin. Tässä sitä vaan istuskellaan, yhdessä kahvilla.

Nyt minulle viestitään, että tämä aamiaistilaisuus on ohi.

Eteenpäin!

minun kahvihetkeni

rimakauhun ja kahvintuskan välimaastossa haparoin minäkin: kädet tärisevät, enkä tiedä kummasta enemmän.
Ja voiko tietokoneen edessä potea tyhjän paperin kauhua?

Vintti kirjoitti aamuhetkistä.
Nyt - lasten kesälomalla - on minullakin aamuhetkeni. Hiljaa hiippaillen ja herkkäunisia varoen lirutan aamusumpit mukiini, lusikoin jogurttini, rahkani ja marjani - ja nautin hiljaisuudesta.
Maut maistuvat voimakkaammin. Aika tuntuu kiertyvän verkkaammin kuin kouluaamuissa. On tilaa herätä.

Kouluaamut ovat tohina-aamuja: puuroa sinne ja mehua tänne. Jokaisella on asiaa ja kaikki asiat ovat yhtä tärkeitä. Kun minä pääsen mukini ääreen, ovat muut jo juosseet edelleen: pesemään ja pukemaan.
Silloin aamuhetki on bussissa.
Tai muualla - siellä missä itse voi olla hiljaa.
Koska päivä lähtee käyntiin, niin kuin musiikkikin alkaa - hiljaisuudesta.

Kotipesään palataan puhuen, ajatuksia jakaen, keskustellen.
Illat ovat kohtaamisia varten: silloin pidetään kiinni siitä mitä on, omasta väestä, yhteisöllisyydestä.

*
Olen korkannut virtuaalisen kahvitaukoni! (ja joudun lopettamaan tosielämän kahvitaukoni...muki on tyhjä ja työt kutsuvat!)

Ja heitän haasteen muille mokkamastereille: vie meidät mukanasi tämän kesän parhaalle kahvitauollesi. Missä se oli? Mitä tapahtui? Miksi se oli paras?